Jazzia ja ajatuksia

Olen niitä ihmisiä jotka talvi tallaa jossain vaiheessa alleen. Tätä tallausta vastaan on taisteltava monena viikkona. Joskus tsempillä, joskus vain luovuttamalla ja iiseilemällä. Ymmärrän hyvin ihmisiä joista tuntuu että elämä tammi-huhtikuussa on pelkkää paksussa hyytelössä rämpimistä. Väsyttää, ja parhaimmassa tapauksessa on vielä flunssassa, ja muutaman viikon kuluttua sama uudelleen. Tätä on ollut liikkeellä.

Kaiken lisäksi, hyvähän meillä täällä etelässä on. Auringonvaloa on tunti kaupalla enemmän kuin aivan pohjoisessa, ja mahdollisuudet virikkeisiin aivan eri tasoa, kuin alueella, jossa jo lähimpään kirjastoon on kymmeniä kilometrejä.
Eilen aurinko paistoi töistä kotiin tullessa. Silti väsytti ja paleli. Vaihtoehtona olisi ollut lenkille kirmaaminen mutta sisälle päästyäni kaaduin suoraan nukkumaan, ja tunnin päästä tuntui kuin koko kroppa olisi huutanut vielä vähintään viiden tunnin unta. Oikeastihan haluaisin sulkeutua untuvamaakuupussin kanssa vaatekomeroon, sulkea oven, ja herätä seuraavan kerran toukokuussa.
Onneksi oli lähdettävä ulos. Jos ei olisi sopinut, olisi vilttipeitto pään yli ollut ainut vaihtoehto.
Ja tsemppi palkittiin. Lukkarinen Trio oli näkemisen arvoinen. Viime kerrasta olikin aikaa. Musiikki oli helppoa ja vaikeaa, tuttua ja vierasta, hymyilytti ja sai taas hetkeksi unohtumaan jonnekin. Teki hyvää antaa ajatusten virrata. Kuunnella miltä musiikki sinä päivänä tuntuu. Huomata, ettei jotain ymmärrä, eikä jostain pääse läpi.

Välillä ei tuntunut millään, välillä ajatus karkasi, ja välillä teki mieli kiljaista innostuksesta. Harmi etten, mutta olen jo tottunut ettei se porukka niinkään villiinny, paitsi soveliaasti kun on aplodien aika. Pidättyväistä. Jos ikinä esittäisin jotakin, vaatisin ihmisiä kiljumaan, jos vähääkään siltä tuntuisi. Sen voisi painattaa ohjelmalehtiseen. Se olisi esiintymisen arvoista.
Paluumatkalla piipahdimme Ms C:n värväämien seuralaisten kanssa Loopissa. Siinäkään kohdassa sivistystä ei ole enää aukkoa. Ja toivoa kaikille talven rämpijöille!