tiistaina, syyskuuta 28, 2010

Uusia ihmisiä ja kakkutunarointia

Tänään on taas saapunut maailmaan uusi ihminen. No, tietysti muitakin. Muista vaan ei ole minua erityisesti informoitu. Tästä tulevasta tapauksesta tuli oikein tekstiviesti kello 6.57. Äitinsä lähettämänä. Että se on menoa nyt.
Varmistus lopputuloksesta saatiinkin sitten isoisältä facebuukista. Tähän tämä maailma on mennyt. Onneksi on, koska hyvät uutiset aina mielellään kuulee nopeasti. 
Myös viikonlopun ristiäiset menivät hyvin. Pieni Ella Marjut sai virallisesti nimensä ja oli koko toimituksen ajan aivan hiiren hiljaa. Välillä hän kylläkin katsoi minua keskittyneesti, mistä pappikin huomautti, että selkeä kontaktin ottaminen on jo aloitettu. Ettei olisi mennyt ihan pelkäsi tuijotteluksi, vällillä Ella  tarttui tiukasti sormeeni mutta loppuajan tämä erikoisrauhallinen neitonen tyytyikin sitten vain ottamaan ihan rauhallisesti. Päätä kastettaessa neitonen tyytyi vain avaamaan silmänsä. " Ahaa, ei siis tämän kummallisempaa tekeillä. Voin siis vain tyynesti jatkaa omien asioideni mietiskelyä."
Vielä täydellisemmät juhlat olisivat olleet, ellen olisi onnistunut pilaamaan sankarittaren kakkua..Jollakin kierteisellä psykologialla yritän selittää että "jos tämä kakku-onnettomuus nyt olisi pahinta mitä nuoren tyttösen elämän alussa tapahtuu, niin sittenhän asiat vielä ovat kovinkin plussan puolella."  Onneksi lapsukaisen vanhemmat suhtautuivat asiaan todella sympaattisesti ja ihanasti mutta ehkä sitä nyt toisten tärkeimpään juhlaan olisi halunnut viedä lahjaksi ehjän ristiäiskakun.

lauantaina, syyskuuta 25, 2010

Rauhallista aamupäivää

Istuskelen risti-istunnassa sohvalla, läppäri sylissä ja suuri hiuskoriste keikkuu hiuksissani toisella puolella. Olen pukeutunut huppariin ja rentoihin housuihin mutta erikoispäivän kunniaksi päätin koristautua jo heti aamusta. Muutaman tunnin kuluttua pitää lähteä juhlavaatteissa hakemaan Annikan loihtima kakku ja suunnata pienen Ella tyttösen risiäisiin.
Vielä ei ole kiire. Aurinko paistaa lämpimästi syksyn värittämien puitten takaa. Säteet heijastuvat kauniisti lautalattialle luoden kiireetöntä tunnelmaa. Kun tarpeeksi kauan istuskelee, onkin sitten tutun turvallisesti myöhässä. Mutta vielä ehtii hetkisen hengähtämään. Rauhalliset aamut ovat niin arvokkaita. Ehtii lukemaan ja ajattelemaan. Syömään aamiaiseksi hedelmäsalaattia ja jopa pureskelemaan. Elämä saisi olla tällaista useammin.

torstaina, syyskuuta 23, 2010

Taulu, näytelmä ja kirja

Lohdutus, Tiina Kivinen 
Harvoin ihminen ilahtuu saadessaan laskun. Tänään kävi niin. Tamperelaisen taidegallerian Himmelblaun galleristi tuli työpaikalleni noutamaan taidegraafikko Tiina Kivisen toisen työn pois, ja antamaan laskun toisesta. 
Ostin siis taulun. Ensi katsomalta hyvin  mustan sellaisen mutta hetkisen kuluttua näkee, että työssä on paljon muutakin, vaikkakin jo pelkkä syvä musta minkä Kivinen on saanut aikaan tietyllä mezzotinto tekniikalla on itsessään kaunista. Taloksi jääneen työn nimi on Lohdutus. Se miellyttää, vaikka oudosti ajattelenkin että "enhän minä nyt mitään lohdutusta tarvitse".  Hyvä tunne sekin. Mutta taiteen hienous on saada ajatuksia singahtelemaan totutulta radaltaan, ja vaikka työ sinänsä on hyvin epätyypillinen makuuni, pidän siitä päivä päivältä enemmän. (Koko tapahtumaketjuhan halkoi Habitaresta ja Art Helsingistä, josta vähintäänkin yllättäen tuli kotiini kaksi työtä koekatsottavaksi.)
Aamulla en tiennyt, että tästä tulisi myös teatteripäivä. Helsingin Kaupunginteatteri  infosi keskellä päivää "äkkilähtö"lipuistaan. Klikkasin itseni uteliaana lippukauppaan ja huomasin että tarjolla oli Lasse Pöystin monologi: Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä. Olin halunnut nähdä sen pitkään. Kukapa ei Lasse Pöystiä haluaisi nähdä? Tuota äänien ääntä ja näyttämöiden charmanttia konkaria. Hänen vuokseen olin valmis jopa kirjautumaan Lippupalvelun asiakkaaksi, minkä olen tähän asti pystynyt välttämään. (myönnän, erittäin kätevää verkossa varaaminen, maksaminen ja vielä lippujen tulostaminen)
Lasse Pöysti oli juuri niin Lasse Pöysti kuin kuvittelinkin. Taitava, lämmin, karismaattinen, todellinen ammattilainen  - ja vanha. Enkä nyt viittaa ikään millään arvolatauksella, kaveri  kuitenkin täytti maaliskuussa 80 vuotta niin pakkohan sen nyt on jossain on näkyä. Ja kuulua. Kuitenkin esitystä saattoi kuunnella vaikka silmät kiinni ja tarinaan tempautui mukaan yhtä lailla kuin kolmekmmentä vuotta sitten kun hän kertoi pienestä peukaloisesta joka asui hiirenkolossa, pienessä tulitikkuaskissa..
Päivän kruunasi vielä saamani yllätyslahja. Tiedättehän miten itse paketit ovat toisinaan niin kauniita, ettei niitä raskisi avata. Aina ei ehkä pitäisikään...Paketista tuli kirja. Tiedä sitten miten pitkälti oli valittu nimen perusteella. Teoksen nimi oli: Naarassika.

maanantaina, syyskuuta 20, 2010

Kierrä, hyppää, kierr..eiku ohi..eiku hyp..ohi hyppää..

Sunnuntaina eli pyhänä, niin kuin Loimaalla sanotaan, pääsin pitkästä, pitkästä aikaa agility-radalle. Loimaan koiraharrastajat ovat saaneet hienot sisätilat käyttöönsä vanhalta nahkatehtaalta.(Tosin neljä sataa euroa kuussa kuullostaa järkyttävän kalliilta vuokralta kun harrastustila sijaitsee tosi kaukana kehä III:sen ulkopuolella.)
En ole varma oliko ilo kaikkien puolella. Koira oli innoissaan, samoin minä, mutta koiran kouluttaja/radan rakentaja ei hötkyillyt yhtä paljon innostuksesta kuin me, vaan keskittyi ihmettelemään mikä koko hommassa nyt saattoi olla niin vaikeaa.
No mikäköhän siinä nyt on niin vaikeaa, kun yrittää juosta jonkun perässä, ja pitää muistaa minne piti mennä seuraavaksi, ja mitä reittiä. Samalla pitäisi vielä näyttää elävälle ohjusraketille edes suunnilleen oikeita käsimerkkejä ja tekee koko hommaa ensimmäistä kertaa.
Agility-koira bordercollie Turo oli aivan mahtava, ja kyllä itsellänikin oli huomattavissa harjoituksen aikana selkeä oppimiskäyrä ylöspäin. Hatunnosto norppa-enolle, joka on tehnyt valtavasti työtä harrastaessaan koiriensa kanssa. Vieläpä hallilla mukana ollut Vanha Herra Vito tunki väkisin radalle ja kaikkien kauhuksi kiipesi suoraan A-esteelle. Ihmisen elämässä tämä on verrattavissa suunnilleen siihen, että 90-vuotias seniori hyppäisi varottamatta liaanille.. Mutta minkäs teet, veri vetää radalle ja mukaan on päästävä. Vanha Herra olikin sitten niin liekeissä että olin aivan varma, että tämä viikko meneekin koira-rollaattoria etsiessä.
Sukulaisten kanssa tekeminen on myös hauskaa, niin kuin kaikki tietävät. Sitä vaan voi olla oma itsensä. Olimme juuri viikkoa aikaisemmin keskustelleet siitä miten koiraharrastuksen parissa pitäisi myös muistaa kehua ohjaajaa, eikä aina vain pelkästään koiria, ja sitten palaute minkä minä saan on: "Mikä siinä voi olla niin vaikeeta?". Ei kovinkaan pedagogista.
Mutta niin hauskaa oli, että hieman harmittaa ettei täällä Helsingissä ole koiraa jonka kanssa lajia harrastaa. Tosin Turon kanssa kaikesta tekemisestä jää helposti vääristynyt kuva. Ei tarvita kuin pieni merkki ja kaveri on tekemisessä kuin tekemisessä täydellä innolla mukana. Muistan kyllä vielä ne "vanhat hyvät ajat" kun collie Renni saattoi kesken kilpailuiden ensin pysähtyä, tuijottaa hetken tyhjyyteen ja sitten vain tyynesti poistua radalta.

sunnuntaina, syyskuuta 19, 2010

Suuri kurpitsa - ja vähän pienempi

Mieluiten sitä kertoisi toinen toistaan uskomattomampia menestystarinoita itsestään mutta koska toivoisin myös muutavan lukijan pysyvän täällä, tyydyn viihdyttämään teitä ajoittaisilla arkielämän "ei niin menestyksekkäillä tapahtumilla".
Olen ollut lyömättä typeriä vetoja jo pitkään mutta aina jotain pientä puuhaa pitää järjestää. Tällä kertaa päädyin järjestämään leikkimielisen "Kurpitsan kasvatus -kilpailun". Sinänsä oiva valinta, koska en tiennyt kurpitsoista, tai niiden kasvattamisesta, hölkäsen pöläystä.
Istutin alkukesän huumassa kurpitsan siemeniä ja kasvatin niistä muutaman taimen. Tästä intoutuneena lahjoitin yhden isoäiti-norpalle, toisen isäpuoli-norpalle ja kolmannen pidin itselläni.
Ohessa lopputulos kuvallisesti. Tosin isöäiti-norppa oli ehtinyt jo laittamaan omansa lihoiksi mutta hän sijoittautui oivallisesti kakkoseksi. Kurpitsojen ryhmäkuvassa nähdäänkin sitten voittajan ja minun kurpitsoideni välinen tulos. Kaksi pienehköä vasemmalla ovat siis minun, ja neljän ryhmän oikealla voittajan. Myönnän tappioni mutta huomautan, että epäilen tässä kyllä jonkilaista douppinkia. Isoäiti-norppa oli nimittäin lähes koko kilpailun huomattavassa johdossa. Hänen taimensa lähti huimaan kasvuun heti alusta asti ja teki vielä useamman kurpitsan alun. Lisäbuustia tuli kuulemma Substaralilla.. Isäpuoli-norppa puolestaan oli pahasti tappiolla ja hänen taimensa näyttivät hyvinkin varjossa kasvaneilta. Mutta kuinkas ollakaan, viimeisen kuukauden aikana tapahtui ihmeitä. Yhtäkkiä samaiselle pihalla roihahtaakin suoranainen kurpitsameri.
En lannistunut. Ensi vuonna uudestaan. Pitää vain hioa strageia ja kasvatusmetodit huippuunsa.

perjantaina, syyskuuta 17, 2010

Sopuisaa viikonloppua, maailma!

" Taide tekee hyvää sielulle. " Ja koko maailmalle. Joskus musiikki, kuvat, äänet, muodot - tai mikä tahansa taiteenlaji saattaa pelastaa pimeämmänkin päivän, joskus toisenkin.
Olen monena aamuna ihastellut. Senaatintorille ilmestyneitä karhuja. Eiväthän ne sinne tietenkään itsestään pamahtaneet vaan värikkäät kontiot ovat osa kiertävää Buddy
bears-maailmannäyttelyä. Helsinkissä nallukat ovat vierailulla lokakuun 26. päivään asti. Suosittelen lämpimästi. Vaikuttava kaarti halattavan näköisiä karhuja on kaupunkitaidetta keskellä arkea parhaimmillaan.
On huimaa, että vuoden 2001 jälkeen Buddy Bearsit on nähnyt 22 miljoonaa ihmistä. Se antaa tavalliseen arkiaamuun jonkilaisen perspektiivin. Mikään ei ole mahdotonta.

”Meidän täytyy oppia
tuntemaan toisemme paremmin -siten voimme ymmärtää toisiamme paremmin, luottaa toisiimme
enemmän ja elää sovussa keskenämme. Tällä tunnuslauseella UNITED BUDDY BEARS vetoaa
maailmankiertueellaan
rauhanomaisen yhteiselon
puolesta. Näytteillä on 142 kaksimetristä karhupatsasta,
joista kukin
edustaa yhtä Yhdistyneiden
Kansakuntien tunnustamaa
valtiota. Ensimmäinen näyttely
järjestettiin 2002 Berliinissä ja sen jälkeen karhuja on käynyt ihailemassa noin 22 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa

.


keskiviikkona, syyskuuta 15, 2010

Megahyvä papumuhennos

Nyt on pakko tuulettaa. Onnistuin vahingossa tekemään aivan järjettömän hyvän papumuhennoksen. Vieläpä nopeasti ja vaivattomasti. Tauko hellan kanssa on tehnyt hyvää.
Mutta ilta-askareena tartuin siis pannua kahvasta & kattilaa korvista, suorittaen seuraavat toimenpiteet:
Kattilaan vesi kiehumaan basmatiriisiä varten, ja ruususuolaa joukkoon. Samaan aikaan pikkuruinen valurautapannu tulelle ja oliiviöljyä(luomu) pannulle. Koska sipuli oli loppu(yllis pyllis), nappasin viimeisen kynnettömän valkosipulin ja päätin mennä sillä. Valkosipuli palasiksi ja pannulle, kuullotus öljyssä ja pavut(mung&mustat) joukkoon. Papuja maustoin hieman africa-mausteseoksella ja sekoitin joukkoon katkaravut. Kaikki tämä melko kohtuullisella lämmöllä.
Vielä kun olin sekoittanut valkosipulin, pavut ja ravut keskenään, lorautin joukkoon loput kaappiin jääneestä ruokakermasta. Sitä oli vain tilkkanen, juuri sopivasti tuomaan hieman juhlavaa kermaista pyöreyttä.
Bonus - ja ehkä koko koitoksen kruunaus/pelastus tuli sitruunabasillikasta. Koska ruuassa oli katkarapuja, sitruunan raikas maku sopi siihen täydellisesti. Vehreä basillika myös kevensi sopivasti papujen tekstuuria.
Lopputulos oli ällistyttävän herkullinen. Muhennosta söi basmatiriisin kanssa mielellään ja sitä halusi lisää. Todellinen arkionnistuminen. Vartissa valmista ja kyllä kannatti.

Ainekset:
valkosipulia, mungpapuja(luomu), mustia papuja(luomu),oliiviöljyä(luomu), katkarapuja, kerman loppu, ruususuolaa(luomu), sitruunabasillika(luomu) ja africa-mausteseosta

Svarfarsin luomutila
toimitti sekä pavut, öljyn että sitruunabasillikan suoraan kotiovelle.

tiistaina, syyskuuta 14, 2010

Asunnon myyminen itse - osa 2.

Muutama sananen asuntomarkkinoilta Helsingistä 2010. Asunnon myyminen itse on sujunut hyvin. Oikotiellä on ollut tasaisesti katsojia, kohteen on merkinnyt kiinnostavaksi kolmisenkymmentä ihmistä ja klikkausvirta on pysynyt tasaisena. Tähän mennessä on ollut kaksi yleistä näyttöä ja muutamia yksityisiä. Kaikki yhteydenotot ovat olleet asiallisia sekä ystävällisiä. Myös asuntoa katsomaan tulleet ihmiset ovat käyttäytyneet mukavasti, ja palaute on ollut positiivista.
Vaikka moni ajattelee, että oman kodin esitteleminen olisi kamalaa, niin olen itse kokenut sen päin vastoin helpoksi. On kätevää, etteitarvitse lähteä pois kotoa näyttöjen ajaksi, samoin aikataulujen yhteen sovittaminen on sujunut kivuttomasti ilman kolmannen osapuolen sotkemista. Asujana on ollut myös helppo kertoa naapureista, taloyhtiöstä ja ympäristöstä. Mikäli on tullut kysymys, johon en ole tiennyt vastausta, olen pyytänyt kysyjää varmistamaan yksityiskohdat isännöitsijältä tai taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalta. Olen myös muistuttanut, että hallituksella on aina viimeinen tieto taloyhtiön tilasta, tai tulevista toimenpiteistä.
Vaikka ensimmäinen ostotarjous tuli jo ensimmäisellä näytöllä, on asunto vielä vapailla markkinoilla. Huomaan, että myymisestäni puuttuu tällä hetkellä terävin kärki. Voin olla ystävällinen, rauhallinen ja antaa ihmisille miettimisaikaa, koska viihdyn kodissani, enkä ole ns. pakkoraossa. Myyn nyt, koska toivon seuraavan asunnon löytyvän lähitulevaisuudessa. Viime kokemuksesta viisastuneena, tiedän että ostaja on oltava valmis todella nopeisiin liikkeisiin.
Suurempi murhe kun kahden asunnon loukku, tuntuu olevan ns. nolla asunnon loukku. Tämän kokoisen asunnon saa kyllä Helsingissä myytyä mutta seuraavaa kokoa on vähemmän tarjolla. Turnauskestävyyteni alkaa olla koetuksella. Viime viikon saldon jälkeen, kaksi Veikkolaa ja yksi Lohja, alkoi tuntua siltä ettei tunnelin päässä oleva tuikku ainakaan turhan isolla liekillä roihua. No, ehkä se on niin kuin tänänä kylässä käynyt ja luomuruokansa hakenut Jude sanoi; "Kummasti tulee uutta tarmoa hakemiseen kun on jäämässä asunnottomaksi." Voi olla. Ehkä tässä kohdassa kaivataan nyt sitä kuuluisaa heittäytymistä.

maanantaina, syyskuuta 13, 2010

Hyvänenäinen sienikaveri treenaa

Näin syksyisin puhutaan usein sienistä. Olenkin yrittänyt tänä vuonna syöttää enolleni ajatusta, että hän kouluttaisi koiransa sienikoiriksi. Minä saisin metsään seurakseni todelliset teholöytäjät, ja eno saisi provikan niistä uskomattomista saaliista, jotka minä bordereiden avulla löytäisin. Pääasiallisesti oli puhetta kanttarelleista, koska ne viheliäät pystyvät piiloutumaan niin ovelasti sammaleiden alle, että kunnon nenälle tosiaan olisi tarvetta. Toisaalta, samalla vaivalla koriin voisi sujauttaa myös tatteja tai torvisieniä. Siis jos niitä joku löytäisi.
Tänään tulikin sitten ilahduttava kuva jo ensimmäisestä löydetystä saaliista. Sienten lukumäärä on arvostettava ja komean kokoisiakin ovat. Vielä kun hiukan harjoitellaan lajikkeen kanssa niin saalis pääsee pannulle asti..

Aivan loistava ja yksityiskohtainen kertomus erään parivaljakon edistymisestä

Myös kennelliitto kannustaa sienestämään

lauantaina, syyskuuta 11, 2010

Lipasto ja luomua

Tämän kirjoituksen myötä lähtevät lämpimät terveiset Kauselaan, tuohon miellyttävien ja keskustelutaitoisten ihmisten & naapureiden Yhteisöllisyys -Mekkaan.
Vanhin kummipoikani asuu lähellä Suomen Turkua mutta onnellisesti Kauselassa, Kaarinan puolella. Viime kerran vierailusta oli kulunut aivan liian pitkä aika, ja matkalla Loimaalle päätin piipahtaa tervehtimässä koko poppoota.
Kauselassa oli taas tuttu meno. Takapihalla asiantunteva miesryhmä paransi maailmaa, lapsia juoksenteli ympäriinsä ja talon haltijattarella olivat patongit uunissa. Eikä aikaakaan kun istuin joukon jatkona 50-luvulta olevan lipaston päällä, sen uutena omistajana, luomuruuasta keskustellen. Riemulla kuuntelin miten keskellä suomalaista omakotitaloaluetta kannatettiin luomuruokaa(ja juomaa) vieläpä miesten ollessa äänessä. Olisin halunnut hurrata kun pienen lapsen nuori isä vannoi, ettei aio antaa lapselleen einesruokia. Enkä tiedä mikä minua esti muuttumasta kateudesta vihreäksi kun kuulin vielä, että läheisestä Kuralan kylämäestä voi käydä ostamassa tuoretta luomumaitoa.
Lähtiessä hieman harmitti. Eikä pelkästään siitä syystä, että vierailulla olevien sotalaivojen miehistöjen yhteinen jalkapallopeli jäi näkemättä. Ruususen perhe on yksi niistä syistä, joista haluaisin asua jopa Turussa. " Kylässä " käyminen tuntuu niin tuttujen ihmisten luona turhauttavalta kun mielummin sitä haluaisi asua naapurissa ja piipahtaa käymään puolin jos toisin sen kummemmin sopimatta. Onneksi sentään on auto, jossa on kääntyvät etupyörät ja takalaatikko minne mahtuu piironki jos toinenkin.

keskiviikkona, syyskuuta 08, 2010

Koirakoulusta skumppaa ja suklaakakkua

Viimeiset viisi tiistai-iltaa on mennyt koirakoulussa Nummelassa. Sillon tällöin Vallilassakin yöpyvä ranskanbulldoggi Topi sai kesälahjaksi viiden kerran koulukortin T:mi Rähinään ja lupaudun menemään mukaan tsemppaamaan koululaista. Itsekkäästi ajateltuna, jokainen opin jyvänen, joka kyseisen sankarin pääkopassa alkaa itää, on eduksi kun hihnan toinen pää on minun kädessäni. (etenkin kun se toinen pää heittäytyy pitkälleen Hämeentielle ja kieltäytyy liikkumasta, niin kuin viimeksi..)
On ällistyttävää kuinka nopeasti koirat oppivat. Kyse on vain toistosta, palkitsemisesta herkuilla ja ihmisen omasta uskosta. Yleensä alukisi on hämmentynyt sekä kouluttaja, että koulutettava, mutta jo muutaman kerran jälkeen alkaa yhteinen sävel löytyä.
Vaikka koirankoulutus on pitkäjänteistä toimintaa, ehti viidessäkin tunnissa näkemään hurjaa edistyymistä. Aina niin kovin innostuva Topi oppi olemaan muiden koirien seurassa jo melko hyvin sekoilematta, kiertämään ja pujottelemaan muovitötteröitä, tulemaan ohjaajansa sivulle ja olemaan kuuntelu päällä. Siis melko usein. Iso kokoisen dobermannin ollessa vieressä oli pakko alkaa hieman uhoamaan ja haastamaan riitaa. Murrosikäinen mikä murrosikäinen.
Mielenkiintoista itselle oli myös seurata kuinka erilaisia eri rodut ovat ohjaajineen, ja millä tavoin koiria, sekä ihmisiä niiden hihnojen päässä voi ohjata. Eikä huonointa kokemuksessa ollut kun koulun vetäjä Marjaana kutsui eilen meidät kentän laidalta seuranneetkin kuohuvalle ja suklaakakulle. Maalaissyysillassa oli taianomaista tunnelmaa. Samalla saimme ihailla läppäriltä pimenevässä illassa edellisenä viikonloppuna juhlittuja häitä ja varta vasten ruotsissa lennätettyä laulajatarta.

lauantaina, syyskuuta 04, 2010

Verta ja Taidetta

Lähtiessäni töistä kotiin perjantaina, tuli mieleeni "ai niin, verenluovutus". Laitoin facebookiin pikaisesti viestin, että josko kukaan ehtisi, niin tervetuloa seuraan ja pirautin vielä ahdistelusoiton Maikkiksellekin, joka toisinaan pystyy nopeisiin siirtoihin etukäteen tilaamatta.
Näinpä sitten onnistui, että treffasimme töiden jälkeen Maikkiksen ja Paun(kuvassa) kanssa Sanomatalossa minne keskustan luovutuspiste oli siirtynyt. Jännitimme hemoglobiini-testiä, josta joskus allekirjoittanut on saanut passituksen kotiin rautatablettien kera. Totesimme myös, että on tärkeää saada kehuja kun on sen aika, eräälläkin meistä oli "mehevät suonet".
Käsivarret paketissa viivyttelimme ulos menoa. Ulkona oli tuulista ja kaikilla liian vähän vaatteita(toim.huom.) Onneksi joku muisti huomauttaa, että valtio tarjoaa viikonlopun aikana kaikille sisäänpääsyn museoihinsa. Ei muuta kuin viereiseen Kiasmaan.
En ole sitä mieltä että kaiken pitää olla ilmaista, eikä mistään pitäisi joutua maksamaan mutta arvostan maksuttomia sisäänpääsyjä. Maksuttomuus lisää vapautta. Ei ole "koko rahan edestä pakkoa". Voi käydä kurkkaamassa vaikka vain yhden teoksen, tai yhden kerroksen. Voi piipahtaa museoon vain hengittämään sen arkkitehtuuria tai viettää siellä vaikka koko iltapäivän mutta käynti ei ole sidoksissa ansaitsemiseen, ja elämys on vapaa rahallisen arvon mittarista.
Eipä silti, eilinenkin olisi ollut joka pennin arvoinen.(kyllä, tiedän että olemme siirtyneen euroihin) Ainoastaan Jussi Kiven Palo-ja pelastusmuseo ei ihan roihahtanut mutta sekin on varmasti löytänyt kohderyhmänsä. Kiinnostavaa, että kyseinen näyttely on edustanut Suomea Venetsian biennaalissa.
Nykytaidemuseoon piipahtaminen saattaa olla palkitsevampaa kuin odottaa. Vakavan patsastelun sijaan voi ällistellä, torjua, nauraa, ihastella, kummastella, väistellä tai vaikkapa vain katsella. Materiaalit, aiheet, lähestymistavat, sisällöt tai vaikkapa vain asettelut saattavat hetkeksi katkaista arjen ajatusten pyörittelyn tavalla, josta riittää iloa vielä seuraavaan päiväänkin.

ps. kiitos antille hienosta sillä mennään -kuvasta.

torstaina, syyskuuta 02, 2010

keskiviikkona, syyskuuta 01, 2010

Jotain kauniimpaa


Koskapa olen hieman kärkkäästi viime aikoina kommentoinut niin sanottua katu"taidetta" niin laitetaanpa tässä vastapainoksi, jotain mikämiellyttää minua, niin ei aina tarvitse lukea pelkkää valittamista.
Aina toisinaan katseeni on osunut esim. Museokadulla hienoihin sähkökaappeihin kiinnitettyihin taideteoksiin. Ne ovat säväyttäneet ja ilahduttaneet. Hienoa, että meillä satsataan myös visuaalisuuteen. Teosten ja idean soisi levittäytyvän ympäri suomen. Ei tätä ihanuutta täälläkään joka kulman takaa hypi silmille. Sähkönjakokaappien taiteesta saa nauttia vain muutamalla kadulla; Eerikinkadun katugalleriassa esittäytyvät valokuvat, Fleminginkadulla piirrostyöt ja Museokadulla taidegrafiikka.

Koko hankkeesta Helsingin Energialle täydet pisteet, hienoa!

Myös Turkusessa koristeltu sähkökaappeja.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...