maanantaina, joulukuuta 26, 2011

lauantaina, joulukuuta 24, 2011

tiistaina, joulukuuta 20, 2011

Ihanaa, Ihmiset, ihanaaa!

Torstai-illalla se iski. Halu auttaa. Järkevä puoli sanoi, että "ei tässä nyt oikein enää ehdi" mutta tunne puoli potkaisi sitä persauksiin. Olin lukenut Hopen sivuilta siitä miten isommille pojille toivottiin lahjoja, koska pienemmille lapsille ja tytöille ilmeisesti helpommin löyty lahjoituksia.
Niinpä laitoin muutamalle ystävälle viestin ja kerroin, että jos muukin haluaa osallistua niin mielelläni vien paketit perille.
Pari "heikointa lenkkiä" vastasikin,  kiitos myös työyhteisöni, ja saimme supernopealla aikataululla kasaan kuusi lahjakorttia, kymmenisen pakettia ja useampia lupauksia tulla mukaan ensi vuonna.
Tuntuu hyvältä. Järkevältä. Vaikka nämä lahjat eivät ketään pelasta, ne saattavat vaikuttaa siihen miltä useammalta lapsesta jouluaattona tuntuu. Nämäkin pienet kädenojennukset saattavat antaa myös vähänvaraisille vanhemmille voimia jaksamiseen ja uutta toivoa kun näkevät omien lastensa ilahtuvan. Lapsia on sijoittettuina ja vähävaraisissa perheissä niin monesta syystä. Toisenkin vanhemman pitkäaikainen sairaus saattaa romuttaa talouden niin, ettei perusselviämisen lisäksi riitä rahaa enää muuhun.
Tänään tapaamani Hopen toiminnanjohtaja Eveliina myös kertoi, että avunpyyntöjä tulee vieläkin. Vaikka mekin olimme myöhään liikkeella, hän hymyillen vain kuittasi pahoitteluni ja sanoi olevan ihanaa, että näile avunpyytäjille voidaan vastata, että lahjoitettavaa on. En halua miettiä miltä tuntuu vastata väsyneelle pyytäjälle, ettei mitään helpotusta pystytä lupaamaan.
Olen niin kiitollinen siitä, että sain tehdä edes jotakin mutta olen myös ylpeä niistä ihmisistä jotka tarttuivat tähän toimintaan mukaan. Kun vapaaehtoisia ja hyvällä tsempillä osallistuvia vastauksia tuli ja asiat konkretisoituivat teki mieli vaan tuulettaa kuinka Hienoja Ihmiset ovat! Kaikki hyvä minkä teemme toisille, tulee kyllä moninkertaisena itselle takaisin. Hyvän kiertämään laittaminen on erinomainen tapa kiittää kaikesta siitä mitä on itsekin saanut. Ehkäpä tämä oli joululahja itselleni.



lauantaina, joulukuuta 17, 2011

Post it!

En edes muista onko tässä blogissa kurkattu näinä vuosina koskaan Norpan työmaailmaan mutta tämän kuvan kautta ikkuna viime viikkoon. Kerroinhan vaihtaneeni työpaikkaa kesän jälkeen. Niissä tilanteissahan kaikki menee uusiksi. Työtehtävät, ihmiset joille ja joiden kanssa teet työtä tekee jne. 
Minulla kävi tuuri. Pääsin tekemään töitä fiksujen, kiinnostavien ja luovien ihmisten kanssa.
Luovuus ei ole itseisarvo, eikä se tee ketään paremmaksi tai arvokkaammaksi. mutta se tekee monta asiaa mahdolliseksi. Luovuus on parhaimmillaan työkalu, joka tekee mahdottomasta mahdollista ja auttaa löytämään vastauksia, jotka muuten jäisivät piileskelemään mielen sopukoihin. Luovaenergia pitää myös hengissä, käynnissä, vauhdissa ja pakottaa miettimään maailmaa eri kanteilta. 
Se voi esiintyä ylivoimaisena ongelmanratkaisuna - tai vaikka Post it -lappu joulutähtenä.

keskiviikkona, joulukuuta 14, 2011

Oi (joulu)kuusipuu!

No tulihan se joulukuusi. Ja ennen joulua. Tietysti. Sitäpaitsi pihalla on vähemmän lunta kuin viime vappuna, niin täytyyhän tässä jokin tasapaino luoda.
Mutta myönnettäköön. On ristiriitainen olo. Kuusi on tuhlausta. Puita kasvatetaan ja hakataan vain viihteen ja huvin vuoksi. Eikä se ole millään tavalla tarpeellinen tai välttämättömyyshyödyke. Ehkä ensi jouluna, taas vuoden ihmisenä kasvaneena, ymmärrän lopullisesti miten luonto on tarkoitettu ulos, eikä sisään mutta tänä vuonna piti vielä hankkia oma aito kuusi. Olen siis samaan aikaan iloinen ja hieman pettynyt(itseeni). Onpa kyllä nihkeää. Ihminen ei voi edes vapaasti riemuita joulukuusestaan! 
Myönnän myös, että ajatus joulukuusen hakemisesta metsästä myös houkutteli. Onneksi hyvin vähän. Ensinnäkin epäilen, että homman työläys olisi yllättänyt minut ja toiseksi kuinka äärettömän noloa olisi jäädä näin "ei enää teini-ikäisenä" kiinni kuusivarkaudesta. Sitäpaitsi näillä keleillä edes luvallisesti metsässä kirveen kanssa rämpiminen iltapimeällä ei houkuttele järjettömyydestään huolimatta.
Parastahan oli, että Plantagenista, josta (jalo)kuusi piti hakea, löytyi mukaan myös kuusenjalka. En vain ymmärtänyt, että se olisi hyvä testata paikan päällä. Tämä kuusenjalkahan oli luonnollisesti se maanantaikappale. Vettä reilulla kädellä kuusen tyvelle jalan sisään, kunnes hetkisen kuluttua voi todeta lattian lainehtivan kasteluvedestä. Tietysti. Haavehan on ajaa toiseen kaupunkiin vaihtamaan viallista kuusenjalkaa, etenkin jos edellisenä päivänä on juuri vartavasten lähtenyt hakemaan sitä ensimmäistäkin. Käytännön vinkki siis kaikille joulukuusen jalkaa ostaville. Testatkaa kaupassa pitääkö se vettä. 
Mielelläni olisin kyllä ottanut vastaan vaikka jonkun hyvityskupongin kyseiseen kauppaan palautusvaivasta. Jos toisena päivänä ajat 40 kilometriä hakemaan kuusta ja jalkaa, ja seuraavana päivänä joudut ajamaan saman matkan vain siksi, ettei kauppa ole varmistanut tuotteidensa virheettömyyttä, niin olisihan siitä voinut jollakin muulla tavalla kompensoida kuin "No hm-hm" kassan kommentilla. 

sunnuntaina, joulukuuta 11, 2011

Mitä jää äänettömälle ihmiselle?

Jokin siinä, että naapurissa kansa elää pelon ja mielivallan ikeen alla on viime aikoina tunkeutunut ajatuksiini uudestaan ja uudestaan. Me puhumme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta enemmän kuin koskaan rajan tällä puolen mutta vähän siitä miten voisimme osoittaa solidaarisuuttamme kanssaihmisille rajan toisella puolella. Historiamme - sehän sen tekee - mutta hekin maksoivat kovan hinnan "voitostaan" ja olisivat varmasti mielummin valinneet rauhan, jos heiltä olisi kysytty. Sotaan lähtevältä ei kysytä.
Viime sunnuntaina Venäjällä järjestettiin parlamenttivaalit. Meillä naureskeltiin niille. "Kyllähän ne venäläiset vaalit tiedetään." Tiedämmeköhän? Toki meillä on mielikuva siitä, että vaalit ovat järjestettyjä
mutta tiedämmekö miltä tuntuu äänestää vaaleissa, joilla omalla tai kenenkään äänellä ei ole merkitystä? Mitä tiedämme mahdottomuudesta vaikuttaa omaan yhteiskuntaan? Miltä tuntuu olla vain pelinappulana, resurssina?
Aleksei Navalny, tunnettu bloggeri kirjoitti "Emme ole karjaa emmekä orjia"(hs.11.12.) Kun ihmiseltä ottaa pois hänen äänensä, mitä hänelle jää? Mikä hänestä tulee?

lauantaina, joulukuuta 10, 2011

Ystäväni melankolia

On luotettava. Ei koskaan jätä saapumatta. Jää joskus asumaan. Toisinaan vai piipahtaa. Tekee itsensä näkyväksi. Tulee liki. Hengittää iholla ja ihon alla. Pysyy vierellä. Seuraa kuin varjo. Ei koskaan väsy, ei koskaan luovuta. Joskus jos vain juoksee ohi, kuitenkin aina hipaisee.  Sellainen on. Ystäväni melankolia.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2011

Hyvä asiakastietojärjestelmä ja palkitseminen

Kaupan bonus- ja asiakasjärjestelmät voivat olla hyödyllisiä ja käteviä. Kysymys on vain tahdosta, ja siitä halutaanko asiakasta oikeasti palkita.
Edellispäivänä piipahdin Humppilan Lasitehtaan Iittalan myymälässä. Löysinkin jotain Korvatunturin lahjasäkkiin ja menin kassalle. Kassalla myyjä totesi, että "sinulla on täällä 20 euron arvoinen voucher-käyttämättä".  Kuinka mukava yllätys - 20 euroa pois ostoksista noin vain, enkä tosiaan olisi muistanut/tiennyt sitä, ellei tieto "bonuksista" olisi tallentunut myös sähköiseen järjestelmään. Mitään korttia tai lippulapuketta ei tarvinnut olla mukana vaan kaikki onnistui ilman helposti myyjän ja hänen ruutunsa tietojen perusteella.
Peukku Iittalalle tästä  ja terveisiä myös Humppilaan Outlet -pisteeseen - olen saanut teiltä ennenkin ystävällistä ja hyvää palvelua, sekä paikan pällä, että puhelimessa.

tiistaina, joulukuuta 06, 2011

Lukijat ja Kirjoittajat

Meille monelle huvin vuoksi kirjoittajalle tai muuten vain välähdyksiä arjesta tallentajalle blogien tuleminen on ollut uskomaton mahdollisuus tehdä sitä mistä on iloa itselle, ja ehkä joskus jollekin muullekin.
Blogit yhdistävät tuttuja ja tuntemattomia. Toiset jäävät seuraamaan sivuille pitkäksikin aikaa, joku toinen taas piipahtaa sattumalta ja saattaa ohjautua linkkien kautta toisten tuttujen sivuille. Ilman lukijoita ei olisi kirjoittajia, eikä ilman kirjoittajia voisi olla lukijoita. Teitäkin käy täällä päivittäin yli sata vierailijaa ja minulle se on huikean paljon.

Tähän liittyen, ja halusta myös jollakin tavalla laittaa hyvää kiertämään,  avasin Joulupata-keräykseen yhteistön nimellä: Readers & Bloggers ja haastan kaikki blogien lukijat ja kirjoittajat osallistumaan Pelastusarmeijan keräykseen:


Joulupata: Readers & Bloggers

Toivon myös ettei kukaan ahdistu tästä haasteesta. Kaikki tavat auttaa ovat yhtä hyviä ja jokaisella on oikeus osallistua tai olla osallistumatta oman tahtonta mukaan. Halusin vain luoda yhden helpon mahdollisuuden lisää. Mutta niille jotka osallistuvat, SuurKiitos teille jo etukäteen, muistakaa laittaa haastetta myös kaikille tutuille blogeile ja niiden lukijoille myös eteen päin!

Tänään(kin) - Itsenäisyyspäivänämme -  olen äärinmmäisen kiitollinen, että saan kirjoittaa ja lukea suomeksi. Tämä kieli on niin rikas ja kaunis. Hinta siitä on ollut mittaamaton ja sen puolesta taistelleet joutuivat maksamaan siitä perheineen liikaa.
Kiitos.

torstaina, joulukuuta 01, 2011

Vihreän kuusen kaiho

Joulukuusi. Mistä puskista se nyt tuli? No, tuli mistä tuli - mielessä käväisi, että huomenna voisin sen jostain hakea, tai - ehkäpä, jopa odottaa lauantaihin.
Tai tiedänhän minä mihin tämä liittyy. Joulu on lyhyt. Paras aika on sitä odotusta ja rauhtoittumista. Kun pitkien päivien keskellä ei oikein ehdi rauhoittua, eikä oikein odottaakaan sitä rauhtoittumista - yrittää ennakoida. Että jos vaikka sen kuusen toisi sisään nyt, ja pari joulukukkaa ja polttaisi kynttilöitä, niin ehkä siinä olisi sitä loppuvuoden juhlaa kerrakseen. Ylimääräisiä vapaapäiviä ei ole vielä kertynyt ja aatto muine pyhäpäivineen taitaa mennä hieman ympäriinsä ajeluksi. Kaiken lisäksi huolestuttaa norppaisoäidin kunto - Grand Old Lady ei ole aivan parhammaissa terässään. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Kun vanha rouva on heikossa kunnossa, on nuoremmalla sukupolvella joulupallo hukassa.
Ajattelin siis ratkaista tämän mieltäni kaihertavan asian konkreettisesti. Menen ja haen kuusen. Jostain. 
Jalkaa ei taida olla..eikä koristeitakaan mutta eihän tässä niitä ollakaan hakemassa, vaan kuusta.

tiistaina, marraskuuta 29, 2011

Haaste

Kuulin kun radiossa tutkija totesi, että onnellisuus on älyllinen ponnistus näin marraskuussa. Se, että pysyy onnellisena, ja se, että pystyy myös tekemään muista ihmisiä onnelliseksi
Haastan meidän kaikki siis ponnistelemaan älyllisesti, jotta tämän kuun viimeisen päivän ja ensi kuunkin olisimme onnellisia. Me kaikki ja ne jotka ovat ympärillämme.

perjantaina, marraskuuta 25, 2011

Ihmisen paras ystävä kylässä

Joskus sitä vain ihmettelee, että mikä siitä koirasta tekee ihmisen parhaan ystävän? Etenkin kun se ensin maukuu - kyllä maukuu -  puolitoista tuntia ulos-sisään-ulos-sisään...jonka jälkeen, keskellä lattiaa mielenosoituksellisen nököttämisen jälkeen, se sitten vaivautuu niukin naukin hyppäämään sohvalle viereen, jossa se asettaa takapuolensa niin, että sieltä tulevat mahdolliset päästöt tavoittavat vieressä istuvan ihmisen. Siinä se sitten on. Paras Ystävä.
Aamulla sitten katsotaan huvittaako lähteä lenkille. Jos huvittaa, niin kävelläänkö vähän, vai enemmän. Ja jos kävellään, niin mennäänkö risteyksestä oikealle vai vasemmalle - vai jäädäänkö istumaan keskelle risteystä. Kyllä. Ranskansbulldoggi kylässä.

torstaina, marraskuuta 24, 2011

Verkkokauppa.com, missä teidän kyltti oikein on?

Hieman yllättäen päädyin eilen Verkkokauppa.comin järjettömän kokoiselle parkkialueelle Jätkäsaareen. Koska tiesin tarvitsevani kypäräkameran. Kyllä. Olen aivan varma, että se on välttmättömyyshyödyke, josta on paljon iloa (ja hyötyä) tulevina vuosina.
Aavistin jo alkumetreillä, että "tämä ei ollut ehkä paras idea", kun koko parkkipaikkaa oli jo vaikea hahmottaa muun rakennusalueen keskeltä.
Olotilaa ei suinkaan helpottanut, että olen tässä viime päivinä, oikeastaan jo viime viikosta käynyt armotonta taistelua flunssaa vastaaan ja seisoessani armottoman viimaisella parkkialueella, ei oloni ainakaan kohentunut.
Ei kylttiä, ei edes pienen pientä vihjettä siitä missä autuaaksi tekevä tekniikkataivas voisi olla. 
Norpalla paloi pinna a.k.a. jäi sulake käteen. Täysikäännös kannoilla ja takaisin autolle. "Pitäkää laitteenne." Mutta asiakaspalveluna, voisitko huomaavaisesti laittaa edes pari pientä nuolta ohjaamaan ihmisiä oikeaan suuntaan. En ollut ainut suunnistaja, vaan pitkin työmaa/parkkialuetta vaelsi pimeydessä muitakin epätietoisia. Mikäs sen hauskempaa..pimeällä marraskuussa..

sunnuntaina, marraskuuta 20, 2011

Käytännön suositus

Koska blogi on mainio väline myös hyvien käytäntöjen jakamiseen ja oppien välitykseen, käytän tämän mahdollisuuden hyväkseni ja ehdotan kaikille maalaamista suunnitteleville, että käytätte suoja-asusteita. Mikäli kuitenkin päätätte maalata ilman niitä, niin suosittelen ettette kuitenkaan nojaa vasta maalaamaanne pintaan.
ps.edit. - eikä vesiliukoisen maalinkaan käyttäminen ole  yhtään pahitteeksi 

lauantaina, marraskuuta 19, 2011




Poliittisesti jumissa

Koen parhaillaan vierottumista yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Olen ollut aiemmin melkoisen..sanotaanko nyt vaikka hanakka(?) kommentoimaan milloin mitäkin poliittisia päätöksiä mutta viime aikoina en ole sanonut mistään mitään. Se on näkynyt myös täällä. Ei kommentteja presidenttikisasta, ei riviäkään koskien Kreikkaa tai Italiaa tai saatika sitten mitään ilmapiiristä joka tuntuu tunkkaisena leijuvan poliittisen keskustelumme yllä.
Taidan olla poliittisesti jumissa.

perjantaina, marraskuuta 18, 2011

Runo viikonlopulle

Minulla on ystävä

Minulla on ystävä
rakastettuni.
Hänen sydämensä on myötäni,
hänen unelmansa
vartioivat minua ja rakkauttani.

Minulla on myös paljon tovereita.
He katsovat minuun ja ystävääni,
he tietävät: rakkaus synnyttää
maailman rakentajia.

Minulla on ystävä,
rakkaus,
tovereita.
Minulla on elämä;
tämä päivä
ja tulevaisuus.


- arvo turtiainen - 

lauantaina, marraskuuta 12, 2011

Ruokaa luonnolle

Vuosi on vähitellen pyörähtänyt niille rattaille, että olen aloitellut vähitellen lintujen ruokkimista. Tai  siis yrittänyt, koska kiittämättömät epelit eivät ole tulleet sapuskalle, vaikka murkinaa olisi roikkunut omenapuun oksalta jo monta viikkoa. Ilmeisesti on ollut lähipihoilla vielä parempaa tarjolla. 
Tänään aamulla kuitenkin bongasin, että järjestys on palannut pihalle ja linnut ovat äkkäämässä luonnon perimmäisen tarkoituksen. Se on tietenkin ihmisen viihdyttäminen. Onhan se nyt vain reilua, että jos minä vaivalla kannan marketista jyväsäkkejä ja talipalloja, niin siitä hyvästä sitten vähän esiinnytään siinä ikkunan edessä ja näytetään ihmiselle kuinka ihmeellinen se luonto on.
Toinen huomion kiinnittäjä tälle aamulle oli pihallamme viihtyvä harakkajengi. Kavereita on sellainen viiden yksilön mustavalkoinen porukka, joka hyvin itsevarmasti näyttää etsivän ruokaansa pitkin seinien ja puskien vierustoja. Niin kuin kaikkia epämääräisiä porukoita, näitäkin on syytä hieman pitää silmällä..

tiistaina, marraskuuta 08, 2011

Hummani heiii!

Kävelyssä on ollut parina viime päivinä ollut havaittavissa pientä kankeaa köpöttelyä, sillä pääsin monen monituisen vuoden jälkeen hevosen selkään Maastotalli Preryan maastotunnilla ystäväni Annikan kanssa. Parin tunnin maastolenkin jälkeen piti tottumattoman keskittyä ihan jo sieltä selästä itsensä alaskampeamiseen. Mutta pääasia, että sinne pääsi kiipeämään ja pois ilman apuvoimia..
Vaikka vauhtia ja jännittäviä tilanteita riitti, niin kuin aina hevosten kanssa, jäi kokonaisuudesta hyvä fiilis. Välillä sai jännittää pysyykö hurjassa laukassa selässä olleenkaan, pillastuuko edellä oleva hevonen vastaan köröttelevästä traktorista ja kyllä ne pellolla passissa olleet hirvestäjätkin toivat retkeen omaa jännitystään.





sunnuntaina, lokakuuta 30, 2011

*kop, kop, kop, KOP, KOP, kop..eiku..KOP, kop*

Flamenco-urani on edistynyt todella hitaasti ja epävarmasti. Oli todella järkevää ja varman päälle laskettua ostaa kalliit kengät jo kokeilutunneille, koska ne ovat osoittautuneet satsauksen arvoisiksi ja osaltaan ovat tsempanneet myös jatkamiseen. Ja edelleen haaveilen niistä ihanista punaisista tanssikengistä, jotka ansaitsen sitten..noh..joskus.
Jatkaminen on nimittäin ollut arvonnassa. Ehdin jo kysymään opettajalta voisinko käyttää loput kortillani olevat tunnit joillakin muilla tanssitunneilla mutta opettaja vastasi, ettei ole mitään syytä vaihtaa ryhmää, ja että pärjäsin aivan loistavasti. Samalla hän kertoi, että satuin olemaan alkeistunneillamme ainut aloittelija. Niinpä tietysti.Eipä ihme jos muiden askeleet ovat sujuneet hieman täsmällisemmin. Lisäksi opettaja ymmärsi vetää kehunarusta, joka toimii aina. Minulla oli kuulemma harvinaisen hyvä kehonhallinta ja käsien kannattelu. Eikun takaisin savotalle.
Luonnollisesti olen edistymisessäni kärsimätön. Oletan, että kädet ja jalat toimivat täysin saumattomasti heti yhdessä, jotta voisin keskittyä ilmaisuun. Haluaisin oikaista suoraan tanssiosioon, josta todennäköisesti tätä vauhtia pääsen nauttimaan eläkepäivinäni..Eipä silti, voisi olla nuivempiakin tulevaisuuden näkymiä kuin kopsuttelu flamencomummona. 
Uskon vahvistukseksi pääsin perjantaina katsomaan Savoy teatteriin katsomaan työkaverini kanssa Flamenco trilogiaa. Aivan uskomattomaan ihanaa musiikkia! Koska ylensä nautin liikkeestä ja tanssimisen koreografiasta, olin aivan ällistynyt miten musiikki, laulu ja taputukset pääsivät ihoni alle. Orkesterista kerrottiin vain, että se on kansainvälinen huippukokoonpano. Siltä se kuullostikin. Iho nousee kananlihalle vieläkin sitä ajatellessani käheän äänen kutsuvaa kaiuntaa. Tästä kulttuurista pitää päästä joskus nauttimaan paikan päälle. Òle!

maanantaina, lokakuuta 24, 2011

Pitäisi tietää miksi lakkoilee

Ammattiliitot ja niissä työskentelevät ihmiset ovat saaneet Suomessa aikaiseksi paljon hyvää. Moni pieni työntekijä olisi jäänyt ison koneiston tallottavaksi, ellei yksittäisellä tekijällä olisi ollut puolustajaansa.
Yhdestä asiasta haluaisin silti esittää kulmien kohotukseni. Muutama tuttava nimittäin tunnusti aivan suoraan, että eivät ole täysin varmoja mistä asiasta tarkkaan ottaen tällä hetkellä kysymys.
Tätä asiaa minun on hieman vaikea sulattaa. Jos ihminen menee lakkoon, pitäisi hänen tietää miksi hän on lakossa.  Miten voi kieltäytyä menemästä töihin, jos ei tiedä kenen oikeuksia puolustaa tai mitä toimenpiteitä vastustaa omalla toiminnallaan.
Solidaarisuus on hienoa. Itseasiassa yksi hienoimmista asioista maailmassa. Ja on hienoa, että lakkorintamat pysyvät, ja on hienoa, että asioiden puolesta taistellaan. Mutta se ei ole taistelua, eikä millään tavalla järjellisesti kestävää toimintaa, että lakkoillaan - mutta ei ole aavistustakaan miksi. Toivottavasti tämä ei ole yleisesti kehityksen suunta työmarkkinoilla. Jos kolmen päivän koulutusvapaa tai raamisopimuksen pohjalta sovellettava palkkarakenne ei soita kelloja sorvin ääressä, niin ammattiyhdistyksellä olisi pikaisesti peiliin katsomisen paikka.




sunnuntaina, lokakuuta 23, 2011

Vierailu sairaalassa

Kun oma isoäiti sanoo sairaalavuoteltaan, että "ei tänne pakko tulla ole" tai että "älkää nyt täällä aikaanne tuhlatko", niin tietää, että potilas on suhteellisen voimissaan ja henkinen vire täysin normaali. Myös kukkasista todettiin, että  "mitä niitä nyt tänne tuot kun juurihan täältä pääsee pois". Täysin Varsinais-Suomalainen tapa kommunikoida ja kertoa, että mielissään ollaan ja kaikki on hyvin. Nauratti myös kun kuulin että norppien väliversio eli äitini,  oli lähetetty tänään pois vierailultaan. Mitä sitä sitten turhaan seurustelemaan, "turhan takia".

tiistaina, lokakuuta 18, 2011

Ajatus, toteutus ja käytäntö

Voi kun toivoisin, että otsikko liittyisi nyt omaan toimintaani mutta tyydyn kehumaan (hieman turhahkoa mutta niin ilahduttavaa) tämän päivän teekuppilöydöstä.
Kävellessäni ruokatunnilla Vuorikadulla Ulla Olive liikkeen ohi, kiinnittyi katse ihastuttaherättäviin teekuppeihin. Liikkeeseen sisään, ja menoahan se oli. Everyday solutions by magisso. Löydöstä paransi entisestään vielä tieto, että kyse oli suomalaisesta innovaatiosta ja kuppisihti yhdistelmä on saanut myös  reddot design awards kunniamaininnan 2011.
Järkevä idea ja toteutus! Teekupissa on valmiina sihti jonne teelehdet laitetaan. Tämän jälkeen kuppiin kaadetaan vesi, ja kun tee on hautunut tarpeeksi, kuppia vain käännetään ja muotoilu hoitaa loput. Teelehdet jäävät siististi siivilään ja tee on valmista nautittavaksi. Luonnollisesti siivilän voi irroittaa ja pestä tiskikoneessa. Nyt vain heräteostoksen tehnyt jäi miettimään, että pitäisikö näitä olla kotona kaksi...

perjantaina, lokakuuta 14, 2011

Ei muuta kuin hiekkapaperia naamaan ja johan hehkuu

Se on sitten tämän alkusyksyn turhin ostoskin hoidettu pois alta. Toivottavasti. Heittäydyin nimittäin - taas kerran -  mainoksen uhriksi ja keskelle tarjoustietä. Tällä kertaa tiesin välttämättä tarvitsevani  kasvoilleni hellävaraisen ja ihoa uudistavan timanttihionnan. Tietysti 60 prosentin alennuksella. Kyllä, sähköpostiin putkahtanut citydeal-tarjous sai koukkuunsa, koska kukapa ei haluaisi heleitä ja kirkastuneita kasvoja..?
Eikun petiin pitkälleen ja sitten nuori tyttönen vetäisee kasvot sileäksi hiomalaikalla. Sillä siltä se juuri näytti. Ja vähän tuntuikin. Välillä hioja joutui pyyhkäisemään ylimääräisiä roiskuvia hiomavesiä poskelta mutta ei siinä kauaa mennyt. Ei muuta kuin tossut jalkaan ja kiitos.
Erittäin opettavaista, eikä todellakaan mitenkään arjen luksusta - ja mietin kyllä siinä  hiomapedillä maatessani, että mitä se oli mitä turhuudenroviolla poltettiinkaan? 

maanantaina, lokakuuta 10, 2011

On se vaan se syksy

Katselen parhaillaan bussin ikkunasta työmatkamaisemia. Vettä vihmoo vaakasuorassa, ja mietin miten syksy alkaa kunnolla näyttämään syksyltä vasta nyt, kun kesän vehreydet ovat huuhtoutuneet tienvierusojiin. Koivut ovat keltaisinaan, kaikissa ei edes lehtiä enää. Pellot ovat saven ruskeita ja jotenkin kovan paljaita. On kuin katselisi jotakin vierasta mutta tuttua.
 Lämpimässä ja kuivassa bussissa on sentään hyvä. Vielä sentään ei ole pilkko pimeää mutta sekin lähenee koko ajan. Kotona on tullut kaivettua jo omega:3set esiin. Lenkkeily jatkuu heti kun olen varma että orastanut flunssa tosiaan lähti pois myös pysyäkseen. Valon vähetessä pitää myös nähdä erityisesti nähdä vaivaa, että saa tarpeeksi unta ja että ruoka on jotakin muuta kuin "äkkiä hotakaistua". Ihmisten facebook-päivityksistä on jo voinut lukea viimeistenkin kesäpäivien menneen. Apatiaa ja syysmasennusta on tarjolla - voi kun ihmiset hankkisivat kunnon ulkoiluvarusteet ja kirkasvalolamput.

sunnuntaina, lokakuuta 02, 2011

Paavo Arhinmäki - lähetä avustajasi kirjastoon

Kulttuuriministerimme Paavo Arhinmäki totesi kuukausiliitteessä kuuluvansa niihin etuoikeutettuihin, jotka voivat ostaa kirjoja. Tämä siis puolustukseksi kysymykseen milloin hän on käynyt viimeksi kirjastossa, ja viime kerrasta oli ollut aikaa. Nuorena poikana hän tietysti oli lukenut vaikka mitä Pasilan kirjastosta...
 Niinpä niin. "Minun ei tarvitse käydä kirjastossa, koska minulla on tarpeeksi rahaa ostaa ja omistaa kirjoja."( Tähän kohtaan syvä huokaus.)
Ihminen on etuoikeutettu, jos asuu lähellä kirjastopalveluita. Sen jälkeen hänellä on avoimet ovet koko maailmaan. Lehdet, musiikki, tietokirjat, satukirjat, romaanit - you name it - they got it. Lisäksi monissa kirjastoissa ollaan kehittetty lisäpalveluita. Taide- ja valokuvanäyttelyitä, näytelmiä, runoiltoja, kirjoittajatapaamisia. Joissakin kirjastoissa voi käyttää ompelukonetta, lainata kävelysauvoja tai vaikka muuntaa vanhat VHS-kasettinsa digitaaliseen muotoon. Ilmaiseksi. Tai siis yhteisillä verorahoilla.
Lainaaminen on ekologista. Se on myös vapauttavaa. Kaikkea ei tarvitse omistaa. Ei tarvittse kerätä tavaraa ympärilleen pölyttymään ja yhdestä niteestä voi nauttia ja saada sisältöä elämäänsä sadat ihmiset.
Paavo Arhinmäki, lähetä avustajasi käymään kirjastossa.

keskiviikkona, syyskuuta 28, 2011

Vinkki hitaaseen painonpudotukseen

Jatketaan nyt tällä kroppalinjalla vielä tovi. Viime muutossa lähti talouden vaaka autuammille mittausmaille. Se oli jo parhaat päivänsä nähnyt, eikä muutenkaan ollut aktiivisessa käytössä. Vaa`alla käyminen on sitäpaitsi kohtuullisen typerää. Mitä väliä sillä on, paljonko minäkin päivänä painaa, ellei sitä joudu tekemään terveellisyys yms. syistä. Tavallinen ihminen kyllä pystyy järjen kanssa päättelemään, koska on tullut muutama kilo lisää, koska niitä on taas tippunut. Paitsi vaatteidensa istuvuudesta, sen myös tuntee. Painon putoamiseen liittyy yleensä myös hyvän olon tunnetta, virkeyttä ja tyytyväisyyttä. Kiloja kerännyt usein taas tuntuu olonsa epämukavaksi, tyytymättömäksi, väsyneeksi yms. Tunsin siis omalla kohdallani, että vaaka on melko tarpeeton kapistus.
Joku saattaa muistaakin, että jätin viime lokakuussa sokerin pois kahvista. Ensin piti hieman irvistellä ja muutaman kerran viikonloppuisin tai juhlavammassa tilanteessa lisäsin kahviini hieman sokeria mutta sitten sekin jäi pois. Arvioisinkin, että painon putoamisellani on linkki tähän. Kilot ovat vähentyneet hitaasti ja tuntuisivat nyt jäävän tälle kohdin. Kaksi sokeripalaa kahvissa ja neljäkin kuppia parhaana päivänä, on jo jonkinmoinen energiamäärä. Mitään muuta mullistavaa muissa elämäntavoissani ei ole tapahtunut. Muuta kuin että istun bussissa noin 60 tuntia viikossa...
Karppaamisesta haluaisin muuten todeta sen verran, että kaikki äärinmäiset "en syö koskaan tuota, enkä tuota tuon kanssa, enkä tuota tuon kanssa" tuntuvat hieman ruuan kanssa pelleilyltä. Perussääntö sille, että ihminen voi hyvin, on se että syö terveellisen monipuolisesti - ja että myös kuluttaa ruuasta saamaansa energiaa. On täysin selvää, ettei ihminen voi vetää kokonaista ranskanleipää iltapalaksi tai kuutta sämpylää välipalaksi, ilman ettei ala tulla jossain vaiheessa hieman tukkoinen ja huono olo.
Ymmärrän kyllä senkin, että toisille sopii ehdottomuus ja tiukat ohjelmat. On helpompi olla kokonaan ilman, kuin että käyttää jotakin kohtuullisesti. Näissä tapauksissa myös retkahdusten vaara on suurempi. Mitä enemmän itseltään kieltää jotakin, sitä enemmän sitä jostain kumman syystä alkaa ajatella. Mutta pienilläkin muutoksilla voi saada pysyviä tuloksia, eikä aina tarvitse olla itselleen niin älyttömän ankara tai sotilaallisen kurinalainen. Kevyttä viikkoa ihmiset!
ps. ihan mielenkiinnosta, käyvätkö muut vaa´alla ja onko omaan painoon liittyviä tuntoja?


tiistaina, syyskuuta 27, 2011

Uusi formaatti

Kävin eilen vaihtuneen työtehtävän vuoksi terveystarkastuksessa. Sen lisäksi, että olin laihtunut, olin myös kasvanut pituutta 1,5 senttiä. Nyt yritän sulatella tätä aikuisiän uutta formaattiani.Puolitoista senttiä. Kampauksenikin on vain madaltunut vuosi vuodelta. Kun on koko ikänsä ollut 160 senttinen, on vaikea hahmottaa olevansakin huomattavasti pidempi. Hyvänen aika, kaikki nämä vuodet olen luullut olevani näkymätön ja käykin ilmi, että olen selkeästi ollutkin jo melkein ihmisen pituinen. Hei catwalkit, here I come!

perjantaina, syyskuuta 23, 2011

Tänään me kaikki onnistumme

hyvää kansallista "Tänään onnistut päivää!. Tänään onnistut päivänä, huomaat kuinka aamu alkaa mukavasti oikealla jalalla. Saat pitkään rästissä olleet hommat tehtyä ennätysajassa ja voit olla itseesi syystäkin tyytyväinen. Päivä jatkuu innovoivasti ideoiden ja tunnet kuinka onnistumisen flow saattaa sinua kohti lounasta. Iltapäivällä huomaatkin kuinka melkein huomaamatta olet onnistunut hoitamaan ensi viikonkin listalla olevia asioita ennätyksellisen tehokkaasti ja tavallisen maanantaiangstin sijaan, suhtaudutkin tulevaan jo melkein odottaen. Ansaittua viikonloppua lähdet viettämään hyvillä mielin ja ylpeänä omista aikaansaannoksistasi. Hienoa! Onnistuminen sopii meille suomalaisille.

torstaina, syyskuuta 22, 2011

CJD ja BSE sekä ravintoketju Lohjalla

Minkki P soitti. Se oli mukavaa, koska Minkki P:llä on usein asiaa. Nämä soitot ovat usein vielä huolehtivaisen tiedottavia, esim. josko olen huomannut, jonkin tärkeän uutisen mediassa. Tälläkin kertaa soitto oli aiheellinen, sillä en ollut. Viimeisen parin viikon aikana jopa hesarin lukemiseni on kärsinyt, joten tämän tyyppiset soitot ovatkin tarpeen.
" Kuinka huolissasi olet nyt tästä Creuzfeldt Jacobin taudista Lohjalla?"kysyi ääni linjan toisessa päässä. Tähän kysymykseen en ollutkaan varautunut ja jouduin esittämään täydentävän kysymyksen: "Ai mistä?"  Minkki P, joutui siis virkistämään muistiani viittaamalla hullun lehmän tautiin. Mietin nopeasti olenko alkanut muistamattani syömään lihaa tai olenko ollut esim. kylässä, jossa kasviskeitto on keitetty perinteisesti lehmän luuydin liemeen mutta huojennuksekseni tulin siihen tulokseen, että kuivilla ollaan.
Lohjan aluesairaalassa  on siis kaksi ihmistä menehtynyt lyhyessä ajassa harvinaiseen Crauzfeldt Jacobin tautiin. Suomessa kuolee tautiin 2 - 8 ihmistä vuosittain. Lohjan alue ei myöskään ole mikään 10 miljoonan ihmisen metropoli, joten tauti on nyt esiintynyt hyvin pienellä alueella. Asiat voivat olla sattumia. Tämän taudin variantin saa saastuneesta ruuasta, jos käy ilmi, että näin olisikin käynyt - saattaa alueellamme alkaa mielenkiintoinen tutkimus ja keskustelu yleensäkin ruokaketjusta.


Turun sanomat on uutisoinut aiheesta ,samoin tiistaina Yle ja Kaksplussalaisethan ovat myös ehtineet tuomaan oman sävyisensä panoksen keskusteluun. 

keskiviikkona, syyskuuta 21, 2011

Luomu ja terveysvaikutukset


Onhan tässä jo mennyt tovi kun on mitään luomutuotannosta sivuttu, joten on jo aikakin. 
Eilen näin taas facebookissa päivityksiä, jossa täysin fiksut ihmiset tuulettivat että "hähää - nyt se on todistettu, luomulla ei ole terveysvaikutuksia" ja toista linkkiä, jossa tehotuottajat kertoivat miten he pelkäävät luomutuotannossa pesiviä tauteja. Eeeh, no minäpä pelkään puolestani tehotuotannosta leviävää epäinhimillistä tuontantotapaa eli täysin kohtuutonta eläinten kohtelua sekä sitä, että muoveihin pakattu einesruualla on epäterveellisyysvaikutuksia...
No, yritetäänpä olla turhaa kiihtymättä ja todetaanpa vain, että eihän kukaan täysipäinen ihminen käytä luomutuotteita siksi, että ajattelisi niiden olevan jollakin lailla erityisen terveysvaikutteisia? Jos ruuan tuotannon ketjusta ottaa pois myrkyt ja lannoitteet, ja kasvattaa eläimiä inhimillisissä oloissa,  niin eikai se tarkoita sitä, että kuvittelee näiden ruoka-aiden olevan jollakin lailla terveyttä edistäviä." Syönpä tässä luomumullassa kasvatettua perunaa ja hiukseni kasvavat paremmin..?"
Terveysvaikutteisten elintarvikkeiden markkinoinnista vastaavat aivan muut tahot, kuin luomuruuantuottajat ja jos jonkun mielestä esim. normaalioloissa kasvatettujen kanojen munat ovat kalliita, niin kannattaa ohi mennessään vilkaista noiden tuotteiden hintaa.
Itse haluaisin käyttää mahdollisimman paljon luomua siksi, että tuntuu järkevältä yrittää vähentää sitä kuormitusta kaikista kemiallisista aineista joita kehoomme saamme. Toinen seikka juuri tuo eläinten epäinhimilliset kasvatusolot. Eihän sen pitäisi olla edes mahdollista? Mehän olemme sivistyneitä ihmisiä ja kolmantena syynä on vielä pienten tuottajien jalkoihin jääminen. Kun suuret ketjut pääsevät määräämään mitä syömme, millä hinnalla ja minkä laatuista, on ymmärrettävää, että jotain menee jossain vaiheessa pieleen.  
"Terveysvaikutuksista", mikä kuitenkin on mielenkiintoista, tiedän muutaman perheen pieniä lapsia, jotka saavat allergisia oireita juureksista mutta eivät luomujuureksista. Tämähän ei ole millään lailla tieteellisesti kestävä otos mutta mielenkiintoista kuitenkin. 

tiistaina, syyskuuta 20, 2011

Tunnustus tuli

Noralta tuli eilen tunnustus. Kiitos siitä! Mikä mukava tapa aloittaa blogiviikko. Tunnustus antaa myös tehtävän, tällä kertaa lueteltavaksi valikoitui viisi suosikkiasiaa. Erittäin haasteellista, sillä en yleensä omaa vain yhtä lempiväriä, lempimusiikkia -lempijuomaa tai lempikoirarotua.. (Vai kertooko se päättämättömyydestä, siitä etten osaa valita? ) Yritän nyt kuitenkin, niin olen osallistunut. Itseasiassa ajatuksellisesti tämä inspiroi minua keksimään "oman meemini", katsotaan saanko aikaiseksi

Lempiruoka: isoäitini tekemä kesäkeitto ja paistettu spaghetti. Paistettua spaghettia hän on tehnyt minulle jo ilmeisesti 70-luvulta saakka ja vielä maistuu. Eli spaghetti keitetään ja sen jälkeen paistetaan - voissa - ja joukkoon sekoitetaan muutama kanamuna. Olen huomannut, että valurautapannun käyttäminen vielä parantaa lopputulosta jos mahdollista. Syödään ketschupin kanssa.  

Lempimakeiseni: Haribon pienet neliönmuotoiset "salmiakit" joissa muistaakseni saattaa olla vielä kirjain, usein myydään melko siedettävän kokoisissa pienissä pusseissa. 

Lempiluettavani:
tällä hetkellä jokainen käsiin osuva Kodin Sisustus & Remontointi -lehti, jonka seuraavan sivun toivon ratkaisevan polveilevat mitä ja kuinka -ongelmani. Kaipa hyvä teksti on aina sitä mikä ilahduttaa, on se sitten kirjassa tai lehdessä tai muussa muodossa. Kaunista ja inspiroivaa se on kuitenkin.

Mieluisin tapa tehdä käsitöitä:( ..katseleminen..? )
Muistan joskus kutoneeni pannulappua ja niiden muutaman hyvän rivin aikana fiilis oli kyllä miellyttävän rento. Minulla ei ole mitään käsitöitä vastaan, en vain osaa tehdä niitä.

Lempielokuvani:  
Reservoirdogs, Kill Bill, Pulp fiction Leon..ääh..ei minulla ole lempielokuvaa..Nuokin mainitut ovat yhenlaisia hyviä elokuvia mutta niitä on paljon muitakin. 

tiistaina, syyskuuta 13, 2011

Syksy tuli

Eilen se tuli. Syksy. Iltapäivällä. Saattaapa olla, että viikonlopun aikana syksy oli jo käynyt koputtelemassa ovella mutten ollut juuri silloin kuulolla. Kävellessäni kotiin iltasella bussilta, oli kuitenkin selkeästi tullut syksy. Ilta oli jo hieman hämärä mutta ilma keltaiseen kuultava. Koivun kellastuneit lehtiä tanssahteli jalkakäytävän raunuksilla.  Ei niitä siinä eilen ollut. Ilma oli syksyisen kostea, vaikkakin lämmin. Tunsin selvästi miten vuodenaika oli vaihtunut. Enää ei kesän haikeus viipyillyt iholla vaan uusi vuoden aika oli astunut areenalle.
Syksy tuo elämään jonkinlaista järjestystä. Enää ei tarvitse suorittaa kesälaitumelle kuuluvia rientoja. Ei tarvitse levätä, ei kirmata riehakkaasti rantahiekalla, ei tehdä hauskoja piknikretkiä saareen, jossa kevyt kesätuuli tarttuu hiussuortuviin ja yrittää kiusoitella nauravia kasvoja.
Syksyllä palataan arkeen. Tehdään töitä ja harrastetaan. Siirrytään sisätiloihin. Säilötään. Luetaan kirjoja.Suhtaudutaan elämään vakavasti. Sovitaan tapaamisia ja harrastetaan kulttuuria. Syksyllä ei tuhlata aikaa. Syksyllä eletään elämää, järjestyksessä. 

sunnuntaina, syyskuuta 11, 2011

Ote lipsuu

Homma on lipeämässä käsistä. Järjestin  tänään kaikki töissä käytettävät vaatteeni puuripustimille yhdelle tangolle järjestykseen. Muoviset henkarit vein varastoon kierrätyslaatikkoon. Olen myös hankkinut vaatetelineen, jolla aamuisin odottavat alkavan päivän vaatteet. Ajatuksellisestikin todella kummallista, saatika että se on konkreettisesti tapahtunut ja totta.
Tuntuu huolestuttavalta. Mutta ei auta. En ole aamuihmisiä. En ole koskaan ollut, ja ilman vaatteita ei  voi töihin mennä. Ei ainakaan niihin töihin missä olen tottunut käymään. Jos vaatteet eivät ole valmiina, niitä joutuu etsimään. On hyvinkin mahdollista, etteivät ne suinkaan heti löydy. Kun eivät löydy, niin menee aikaa, ja kun menee aikaa, tulee kiire. Kun tulee kiire, saattaa keskittyminen herpaantua. Keskittymisen herpaantuessa saattaa käydä niin, että onkin bussipysäkillä ilman kännykkää, kukkaroa tai tietokonetta. Siihen sitä aikaa vasta meneekin. Hermoista puhumattakaan.
Kun asuu raitiovaunuliikenteen palveluiden ääressä, voi aamulla miettiä "millaisiin vaatteisiin jonakin aamuna tuntuisi pukeutua", kun tähtää tiettyyn pitkänmatkan bussiin, voi jättää tuntemuksensa vaikka blogin sivuille pohdittavaksi, ja pukeutuu niihin vaatteisiin, jotka ovat valmiina.
Nyt töissä käytettävät vaatteet roikkuvat kaikki yhdessä paikassa.  Onneksi kaikkialla muualla tavarat ja sisustus on niin ihanasti rempallaan, ettei tästä nyt ole syytä vetää lopullisia johtopäätöksiä. 

maanantaina, syyskuuta 05, 2011

Postia tuntemattomalta

Sain eilen viehättävää sähköpostia. Sivuilleni oli eksytty vuonna 2009 kirjoittamani Rakkaus on merkillinen maa  -postauksen vuoksi ja ystävällinen tuntematon kysyi, haluaisinko kuulla lisää kirjoittamistani laulun sanoista. Vastasin, että mielelläni.
Kävi ilmi, että kirjoittajalla oli ensikosketus tähän kappaleeseen Voionmaaopistolla -90 luvun alkupuolella ja nyt hän oli puolestaan etsinyt laulun sanoja netistä esitykseensä vanhempiensa hääjuhlaan
ja siksi päätyi näille sivuille.
Kuinka hauskaa kuulla tällaisia yksityiskohtia. Ilahduin ja arvostin, että tämä vieras ihminen kirjoitti sähköpostin ja lähetti sen. Usein me mietimme asioita, ehkä aiomme, hieman jahkailemme.. mutta asiat saattavat jäävät vain aikomusten asteelle. Eikä ajatusten tai aikomusten kohde koskaan saa tietää aikeistamme.
Selvisi vielä, että sähköpostin kirjoittaja tunsi myös laulua laulaneen edesmenneen ystävämme ja tieto sai hymyilemään vielä enemmän. Kuinka pieni tämä suuri maailma onkaan, ja kuinka helppo onkaan lähestyä täysin tuntematonta, kun näkee saman asian kauniina. 

sunnuntaina, syyskuuta 04, 2011

Tunti tossuillessa

Nyt kulki jo vähän paremmin. Itseasiassa yllättävänkin hyvin, ajatellen, että tossut olivat jaloissa vasta neljättä kertaa.
Puolen päivän aikaan aurinko paistoi, metsäsässä tuoksui raikkaan mutta lempeän syksyiseltä ja harjun polut tuntuivat mukavan joustavilta jalkojen alla. Ensimmäistä kertaa pitkäsä aikaa tuntui, että ehkäpä tämä sittenkin tästä taas lähtee.
 Alun riehakkuus tosin hieman laimeni, kun huomasin kevyen rullaamisen johtuvan reitin viettämisestä alaspäin. Huumantuneena "hyvästä kunnostani" ehdin  jo  ajatella, että "tätähän jaksaisi vaikka kuinka kauan." Tasamaalla totuus paljastui ja huomasin, ettei  elämää suurempaa ihmettä ollutkaan  tapahtunut ja  alkuperäinen tunnin suunnitelma kestosta riitti.
Metsän vehreyttä ja vihreän eri sävyjä ihastellessani muistelin kuntoilun ja kunnon kehittämisen perussääntöjä.  Pitää olla kärsivällinen ja edetä itseään kuunnellen. Olen vakaasti päättänyt, että en tee samaa virhettä kuin viimeksi. Yritä liikaa, liian lyhyessä ajassa. Muistuttakaa minua tästä, jos alan suunnitella taas maratontreenausta..ja Minkki P voisi itseasiassa muistuttaa vetotreeneistä. Ne jäivät viimeksi kokonaan tekemättä.
ps. ensi viikolla on kyllä pakko hakea kirjastosta lainaan Maaninkavaara

lauantaina, syyskuuta 03, 2011

Meidän poika ja runoja sotaharjoituksissa

Kyllä se on kuulkaa kulttuuri, joka tekee ihmisen sielulle hyvää! Varma syksyn merkki onkin, kun taivas repeää ja vettä tulee kuin..esterin saavista..niin kylmää keliä pakoon kääriydytään kulttuurin huomaan.
Maanantainta avasin teatterisyksyn Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön "Meidän poika" esityksessä, teatterista tykkääjien Tyrkky-tiimimme kanssa. Esitys kertoo kiusatusta pojasta, joka suunnittelee kauppakeskuksen räjäyttämistä.
Pelkäsin ennen esitystä, että se olisi kestämättömän angstinen tai ahdistava. Pimeänä syysiltana, työpäivän jälkeen olin huolissani hieman omasta vastaanottokyvystäni mutta Meidän poikapa piti koko esityksen ajan otteessaan eikä livennyt yliangsti-revityksen puolelle. Aihe nosti toki palan kurkkuun, sai miettimään kuinka turvattomia lapset koulujärjestelmässämme ovat ja miten tänäkin päivänä kaiken vain annetaan tapahtua. Hannan kanssa olemme tätä puineet usein. Asioihin kuuluu puuttua, se on jokaisen aikuisen velvollisuus.
Luen yleensä sekä kirja- että teatteriarvostelut jälkikäteen. Nyt kun vilkaisin Suna Vuoren arvostelua esityksestä, joka toki myös kehuu näyttelijätyötä, mistä me maallikotkin pidimme paljon - jäin miettimään, että johtuiko esityksen "kestettävyys"siitä ettei se päässyt ihon alle. Oli "helppo" katsoa kun pystyi katsojana pysymään tapahtumista ja tunteista hieman etäämpänä..?
Viikon toinen kulttuuri-ilta oli keskiviikkona, kun Runokuun vesibussi starttasi Kauppatorin rannasta kohti Santahaminaa. Ohjelmassa matkalla oli kaupunkisuunnittelua sekä runoutta. Paikan päällä meidät vastaanotti entinen upseeri nykyinen luontokuvaava Jarmo Nieminen ja kiersimme reippaan pari tuntisen pitkin Santahaminaa, kuullen sen historiasta ja luontolajeista. Sen verran epämääräisen näköisiä olimme, että eräänkin joukkuetelttalaisten oli pakko kysyä; " anteeksi mutta saako kysyä, että mitä porukkaa te oikein olette..." Kulttuuri saattaa hämmentää puolin jos toisin.
Illan ehdottomasti epätodellisin hetki oli kun lähestyimme pientä hiekkaista urheilukenttää. Kentän laidalla olevasta puusta roikkui köysissä uimaria esittävä performanssitaiteilija ja loput performanssiesiintyjät esittivät omilla tyyleillään eri lajien harrastajia  kentällä. Mustiin pukeutunut herra kuolema työnsi kuulaa, joulupukin näköinen urheilija hiihti, Terse-kaksikko lenkkeili kiiltävissä teryleeneissään ja modernin tanssijan liikkein etenevä jääkiekkoiliaja oli unohtanut päällysvaattensa... Tämän kaiken luonnollisesti selosti itse Höyry Häyrinen.
Eikä tilannetta yhtään tehnyt normaalimmaksi se, että kaikki tämä tapahtui sotaharjoituksen keskellä.
Matkalla kotiin piti hieman hengähtää ja oikein miettiä mitä sitä tulikaan nähtyä, kuultua ja koettua.


Meidän poika; arvostelu Suna Vuori HS

sunnuntaina, elokuuta 28, 2011

Muutoksen tuulia

Viime viikko oli viimeinen vanhassa työpaikassani. Uudet haasteet, niin kuin asia on  tapana  ilmaista, alkavat maanantaina. Melkoinen sivu kääntynyt arjen kirjassa siis. Asiat tapahtuivat nopeasti ja kun nykyään irtisanomisajatkin ovat vain parisen viikkoa, kului niin sanottu siirtymäaika vähintäänkin hujahtaen.
Torstaina vietimme läksiäisiä. Porukka purjeveneeseen ja Helsingin edustalle. En olisi voinut parempaa toivoa. Veneily on tänä kesänä jäänyt harmillisen vähiin ja oli aivan ihanaa päästä nauttimaan auringosta ja lempeästä tuulesta rakkaan entisen kotikaupungin edustalle. Ja vaikka herkän ihmisen silmät välillä kostuivat liikutuksesta, ilta oli äärinmäisen hauska. Sain kolmen vuoden ajan työskennellä persoonallisten, luovien, sympaattisten ja hyvin aitojen ihmisten kanssa. Nyt on aika katsoa mitä muuta tulevaisuudella on varalleni mietittynä.

maanantaina, elokuuta 22, 2011

Eikö se ikinä opi?

No ei. Tämä on taas niitä kertoja kun aloitetaan lenkkeily. En edes muista, kuinka monetta kertaa tässä taas lähdetään "ensimmäiselle" lenkille mutta hyvähän se on, että yritystä riittää. Jännä homma vain, että koko kaunis kesä meni ilman, että oli pakko vetää tossuja jalkaan kertaakaan mutta heti kuin kelit huononivat niin kirkastui ajatus peruskunnon kohottamisesta. Kovin kummoiselle kierrokselle en lähtenyt paahtamaan mutta kyllä nuo muutamatkin kilometrit vesisateen säestämänä olivat riittävä ponnistus tälle päivälle. On se muuten kumma, miten alamäkeä mukavasti rullaisi melkein rallatellen mutta heti ylämäen alkaessa hymy hyytyy.

sunnuntaina, elokuuta 21, 2011

Minulla on ikävä(ä)

Ystäväni Maikkis laittoin torstaina teksiviestin muistutukseksi, että Kaisaniemen puistossa oli Kuorojen kierroksen harjoitukset, ja  myöhemmin Senaatintorilla esitys. Sadetta uhmaten ryntäsin suoraan töistä Kaisaniemeen  ison lehmuksen alle suojaan oikein tietämättä mitä odottaa. Silloin ilmoille kiiri moni äänisenä "Sata satamaa iskee tulta" -kappale, joka sai ihokarvani nousemaan pystyyn. Kyllä ihmisen ääni, etenkin moniäänisenä ja yhdessä toistettuna on kaunis! Bassot, altot, tenorit, sopraanot... kaikki siinä keskellä kaupunkia kauniin vanhan puiston suojissa, aivan muutaman metrin päässä sadetakeissaan, laulukansioineen, valmistautumassa esitykseen..
Asiaa ei yhtään huonontanut toisen entisen työkaverini ilmestyttyä viereeni kuohuviinitarjoilun kera, jolloin hetkessä oli jo todellisen juhlan tuntua. 
En ole kuullut kuorolaulua pitkään, pitkään aikaan - enkä ainakaan "näin sekalaista seurakuntaa". Esityshän avaa Kuorojen kierroksen Helsingissä ja koostuu monista erikokoisista kuoroista, jotka sitten vaikuttavan yhteisesiintymisien jälkeen hajaantuvat helsinkiläisiin baareihin esiintymään. 
Mutta voi kuinka laulu pääsikään ihon alle. Finlandia..Kalliolle kukkulalle ja muutama ruotsinkielinenkin laulu, jossa kumpusi niin selkeä iloinen kevään riemu, että olisin voinut vannoa kiurujen kisailevan taivaalla toukokuun auringon tullessa esiin pilvien takaa. Ja kaikki tämä, aivan ilmaiseksi! 
Kaunista, kaunista kansanperinteisen haikean laulun jälkeen, tosin kuoronjohtaja Marjukka  joutui vielä varoittamaan miehiä, siitä että kun laulavat ikävästään, ovat varovaisia ettei se kuullosta siltä että heillä on "ikävää..". 

maanantaina, elokuuta 15, 2011

Käsityön ihmelapsi

Maanantaiaamu. Työhousuistani oli toisen lahkeen käänne pudonnut ja alkanut repsottaa. Ikävämpi homma. Etenkin kun olin laittanut paidan päälle, johon ne housut mielestäni tänä aamuna kuuluivat. Etsin neulaa ja lankaa. Eipä, että  olisin mitään niin ihmeellistä osannut tehdä niillä mutta olisin antanut itselleni pisteitä yrittämisestä. Ei löytynyt. Eikä löytynyt muuten niitä lukuisia pieniä hakaneulojakaan, joita olen juuri näitä hätätapauksia varten säästänyt. Juuri sellaisia minimalistisia pikku hakaneuloja, joilla voi kiinnittää esim. housunlahkeen työpäivän ajaksi.
Ei neulaa, ei lankaa, eikä hakaneuloja. Kello kävi mutta pidin pään kylmänä. Löysin laatikollisen verhonipsuja. Täydellistä. Verhonipsuista vain ylimääräinen lenkki päästä pois ja nipsukat lahkeisiin. Tehtävä suoritettu. Kenkät jalkaan ja töihin. Pysyi koko päivän. Suosittelen.

perjantaina, elokuuta 12, 2011

Hierojan kautta töihin

No nyt ollaan päästy jo hierojalle asti. Kuullostaa paremmalta mitä oli.  En ollut nauttimassa  rentouttavasta ja hemmottelevasta kuumakivihieronnasta, vaan aivan mekaannisesta "tää voi sitten vähän tuntua" hieronnasta. Tuntui kyllä. Onneksi. Hieman arpoen löydetty osoittautui ammattitaitoiseksi ja asialliseksi. Tuo asiallisuus täytyy mainita erikseen, koska muitakin kokemuksia vuosien varrelta on. Ryhdistäni sain kehuja mutta valitettavasti myös toisen puolen lapani on niin jumissa että olisi ollut vain ajankysymys, että sekin olisi alkanut oireilemaan. Hauskana yksityskohtana mainittakoon, että olkapäitä hieroessani hieroja totesi, että "tänne se voima keräytynyt ja sitten purkautuu kun saadaan tätä auki". En varsinaiseti ole pitänyt itseäni minään lihaskimppuna mutta ehkäpä tästä rohkaistuneena kaivan kotona käsipainot esiin.
Totuushan on, että päätetyöläisen pitää tehdä vahvistavia niska- ja selkälihasliikkeitä. Ja Arto Bryggaren mielestä myös syviä vatsalihaksia..

tiistaina, elokuuta 09, 2011

Miten voit?

Tänään tuli viesti taas yhdeltä ystävältä, että jaksamisen kanssa on vähän vaikeuksia. Kulisseja on pitänyt pitää yllä ja nyt kun sitten vihdoin sairaslomalla ollessaan on kertonut ympärillään oleville, että ei mene ihan hyvin, on osalla ihmisiä ollut vaikeuksia uskoa. Eihän terveen näköinen ja hymyilevä ihminen nyt huonosti voi voida. No kyllä voi. Kovinkin huonosti. Niinä huonoina hetkinä vaan kukaan ei ole näkemässä, ja niinä tsemppihetkinä kaikki energia menee...no, siihen tsemppaamiseen.
Liian usein tulee "kaiken kiireen keskellä" vain uskottua omiin silmiinsä, vaikka hetkeksi pitäisi pysähtyä oikeasti kuuntelemaan. Ja jos jostain ystävästä ei ole kuulunut vähään aikaan, ei se välttämättä johdukaan siitä, että hänellä on niin paljon parempaa tekemistä, vaan se voi johtua siitä, ettei tuolla ihmisellä vaan ei meinaa energia riittää yhteyden pitämiseen. Useammin pitäisi siis kysyä toisiltamme vointia, ei niinkään sitä että onko tullut tehtyä viime aikoina mitään mieletöntä..
Voisitteko siis ystäväni blogin lukijat kertoa tuohon kommenttilaatikkoon, että miten tänään voitte?

maanantaina, elokuuta 08, 2011

Hei me neulataan!

Ehei, ei kirjoitusvirhettä. En ole ollut neulomassa. Olin neulattavana. Oikeampi nimitys kyseiselle toiminnalle taitaa tosin olla akupunktio.
Toisen lapaluun alla on elämää suurempi jumitus. Saattaa siinä olla kaupan päälle tulehdus tai toinenkin. Ensin kokeilin särkylääkkeellä ja geelillä. Sitten lisättiin panoksia ja särkylääkkeet haettiin reseptillä ja soppaan heitettiin myös relaksanttia. Ei tehonnut. Väliin yritin myös venyttelyä ja lisää geeliä. Ei vaikutusta. Myös positiivista ajattelua kokeilin. Ei tehonnut sekään. Eikä myöskään muuten työmatkabussissa täysillä puhaltanut ilmastointikaan yhtään helpottanut tilannetta.
Muutaman viikon sinnittelyn jälkeen piti raahautua oikein valkotakkiselle. Työpaikkalääkäri totesi puolessa minuutissa rohkaisevasti että "et sä tätä kyllä itse auki saa". Turha optimismi pois heti kättelyssä.
Onneksi ystäväni muistutti, että hänhän voi pistellä minuun neuloja. Ta-daa! Olinkin unohtanut kokonaan, että lähipiirissä on tällaisen alan taitaja. Loistavaa. Avoimin mielin neuloja kohti.
Pyyhkäisin töistä ystäväni luokse Karjaalle. Selälleen sängylle ja neuloja käsiin ja jalkoihin. Eikä tuntunut missään. Paitsi siinä vaiheessa kun yhtä vähän piti törkkäistä syvemmälle..
Neulojen annetttiin olla paikoillaan kolmisen varttia. Siinä sitten makoilin sängyllä neulattuna ja kuuntelin itseäni. Hiljaista oli. Hieman ehkä tykytti toisessa kyynär- ja jalkataipeessa mutta muuten neuloja ei edes huomannut. Välillä neulaaja tuli herättelemään neuloja. Potilas pysyi hereillä ilman herättelmättäkin. Loppuaika meni naureskellessa. Tai nauraessa. Oikeastaan jo siitäkin ilosta olisi kannattanut ottaa neulat nilkkoihin, että saa nauraa ääneen hyvän ystävän kanssa. Ilmeisesti akupunktiossa ei tarvitse tuudittautua mihinkään mystiseen ilmapiiriin, vaan neulat tekevät tehtävänsä.
Hoidon päätteeksi tuli teetä ja Tartex-tahnaa. Kummallekin. Suosittelen. Nyt sitten odotellaan. Seuraavaa kertaa ja vaikutusta. Toisiin tehoaa vähemmällä, toisilla voi mennä pitkäkin aika. Ajattelin nyt ainakin kokeilla ainakin viisi kertaa, jos vain pistelijä jaksaa.

keskiviikkona, elokuuta 03, 2011

Strutsi autiomaassa ei pitkälle pötki

Olen jo tovin leikkinyt strutsia autiomaassa. Kieltäytynyt kuuntelemasta ärsyttäviä keskusteluita ja vältellyt lukemasta yhtä ärsyttäviä kirjoituksia. Olen yrittänyt pysytellä mielipiteitteni kanssa sivistyneen yhteiskunnan tällä puolella. Onnistumatta. Eipä ihmekään. Ei se paha mene pois vaikka kuinka sulkisi silmänsä ja tukkisi korvansa. Helpottaa se voi toki vähäksi aikaa.
Tänään, työkaverin ollessa jo hyvissä kierroksissa hississä, yhteiskunnallisen kehityksemme tilanteen vatvominen alkoi jälkeen. (Työkaverini oli töihin tullessaan lukenut Jälkijättöistä jupinaa täältä. )Tuo hedelmällinen persu/moku-keskustelu. Työkaverini oli sen verran hiiltynyt, että haki yhteisen pöydän ääreen ipadin, jonka sivuilta alkoi H-ahon kirjoituksia lukemaan.
En nyt referoi niitä tähän. Niitä on varmasti lainailtu ja referoitu useissa medioissa vuosien ajalta. Olen vain ällistynyt kuka meillä johtaa valiokuntaa, jonka käsissä aselait ja maahanmuuttoasiat ovat. Joku raja sentään? Kymmenen vuotta sitten ei kansanedustaja olisi voinut pienemmässäkään seurueessa sanoa ääneen sellaisia asioita, joita tänä päivänä voi huudella julkisissa blogeissa, ja joita puolustellaan sananvapaudella ja yksilönoikeudella. Suvaitsevaisuuteni ja erilaisuuden hyväksymiseni on koetuksella. Vaikka yrittäisin pureskella, en pysty nielemään. Enkä haluakaan. Aion sanoa kaikissa mahdollisissa tilanteissa että minä en seiso tämän nykyisen kehityksen takana, eikä demokratiaa ole se, että jokainen saa sylkeä naamaan sitä ketä huvittaa.

perjantaina, heinäkuuta 29, 2011

Siilin eleganssi ja Lainaa vain

Olen aiemminkin harrastanut kirjaston Viikon laina -hyllykköä ja näin myös tänään. Luin juuri Siri Hustvedtin Amerikkalaisen elegian sekä Marquirite Durasin Kello puoli yksitoista kesäyönä. Kummatkin olivat omalla tavallaan onnistuneita valintoja. Amerikkalainen elegia laaja ja yksityiskohtainen, Kello puoli yksitoista kesäyönä taasen puolestaan kuvaileva ja tunnelmassa viipyilevä.
Tänään kaipasin jotain kevyttä mutten turhaa. Voiko sellaista haluta? Mietin eikö mikään kiinnostava tai tärkeä voi olla hauskaa. Pitääkö kaiken olla aina niin kovin vakavaa voidakseen olla aidosti mielenkiintoista.
Uskalsin kuitenkin toivoa Viikon laina -hyllyköstä vastausta toiveisiini. Löytyikin. Valitsin Muriel Barberyn(never heard) Siilin Eleganssin sekä Renate Dorresteinin(never heard) Lainaa vain. Toinen kertoo pariisilaisen kerrostalon ovenvartijasta ja samassa talossa asuvasta 12-vuotiaasta itsemurhaa hautovasta tytöstä, toinen aivovaurion saaneesta Igorista. Ratkiriemukasta siis. Mutta Lainaa vain -kirjan takakannessa luvattiin, että kirja on heti hauska, mikä jo lupauksena on sen kokoinen, että se riittää syyksi lainaukseen. Siilin eleganssin sisäkannessa  puolestaan luvattiin sen olevan ihastuttava tarina, mahtava yhteiskunnallinen satiiri mutta myös älykäs opas taiteeseen ja filosofiaan, joten miten tällaiset voisi jättää hyllyyn. Ei mitenkään.

Leena Lumi suosittelee Siilin eleganssia hiihtolomalle.
Ina Ruokalainen Savon Sanomissa Siilin eleganssista.
Renate Dorrestein on hollannin nimekkäimpiä kirjailijoita HS.fi

sunnuntaina, heinäkuuta 24, 2011

Hullu maailma

Perjantaiyöllä mennessäni nukkumaan vilkaisin puhelimestani vielä uutisotsikot, tieto Oslan pommituksesta oli saanut huolestumaan. Hämmennyin, otsiko olikin muuttunut pommituksesta aivan toisenlaiseksi ja yritin ymmärtää lukemaani. "Miten niin, valepoliisi on ammuskellut lapsia..?"Istuin hetkisen mökin rappusilla, katselin taivaalla jo vilkkuvaa tähteä ja mietin tummuneen yön ja maailman sävyjä. 
Vasta aamun valjettua ja kuultuani radiosta uutiset ymmärsin mitä yöllä nähty otsikko tarkoitti. Järkytyin.
Samalla mieleen tulivat omat kesäleirit. Viimeisin niistä oli 16 -vuotiaana juuri Norjassa. Mietin leirien sisältöä, yhdessäoloa, uimista, erätaitoja, pelejä.. Miten pieniä ja nuoria kaikki ovat. Kaikki niin toimeliasta, hauskaa ja antoisaa yhdessäoloa mutta kovinkin viatonta.
Omat kesäleirit olivat pikku kaupungin lapselle ja nuorelle hieno mahdollisuus päästä ulkomaille tai kotimaassa tutustua toisiin lapsiin ja nuoriin ympäri Suomea. Kansainväliset leirit opettivat lapsille, ettemme ole täällä yksin, eivätkä kaikkien leiriläisten kotimaan olot olleet samanlaiset kuin meillä. Kielet ja ihonvärit sekoittuivat ruokajonoissa, mutta olimme kaikki saman leirin leiriläisiä. Nämä leirit eivät mielestäni olleet poliittisia vaikka toki leireillä puhuttiin myös esim. solidaarisuudesta ja se antoi mahdollisuuden toisinaan hetken miettiä miten maailmasta voisi tulla parempi paikka. On vaikea ymmärtää, että tuo on se asia maailmassa, minkä joku haluaa suunnitelmallisesti tuhota mutta vuonna 2011 tällaiselle leirille hyökkää fanaattinen vihaterroristi. Ampumaan lapsia. 
Ampuja ei surmannut itseään. Hän haluaa kertoa motiivinsa ja tekonsa oikeutuksen kaikille.
Minä en halua kuulla. En olisi välttämättä halunnut edes nähdä kuvaansa ja tietää hänen nimeäänkään. Hän haluaa kertoa koko maailmalle. Minä en halua kuulla häneltä mitään. Koskaan. 

torstaina, heinäkuuta 21, 2011

Nopeat neuvottelut

Tänään petti hermo. Aamulla puoli kahdeksalta herätys tapahtui taas tajuntaan iskeytyvällä ryskellä , ja sitä vielä säesti ilmeisesti yöllisen sateen aikaan saama  kestämätön metallin kirskunta. Oli pakko kaivaa pusakkaa päälle ja käydä ystävällisesti tiedustelemassa kauankohan maailman opun meininkiä vielä jatkuu... Hetki olisi pitänyt saada filmille, koska se oli hyvin tyypillinen suomalainen "suoraan sängystä ylös, vaatetta päälle, kengät jalkaan ja pihalle". Haulikko puuttui.
En tiedä näytinkö jo niin sekopäiseltä siinä ojan vieressä seisoessani, että sen vuoksi neuvottelujen toinen osapuoli ilman sen kummempia vääntöjä ehdotti nopeasti itse, että perjantaina lopettaisi  jo neljältä ja että  lauantaina eivät kaivaisi ollenkaan. Kohtuullista. Tosin mieltäni hieman jäi kaivertamaan se että "ensi viikolla ei enää tarvitse kaivaa, tärisytetään vain". Viimeisen lomaviikon jälkeen voikin palata rentoutuneena ja levänneenä töihin kun on viikon verran vain tärisytetty..
Mutta jos kaivamisesta tiedotettaisiin etukäteen ja kerrottaisiin aikataulut, voisi lähistöllä asuja suunnitella oman evakkonsa sen mukaan. Olisiko kohtuullista, että kaivamista voitaisiin tehdässä vaikka päivässä viisi tuntia putkeen, niin jonkinlainen kohtuus säilyisi kaikkien elämässä. Mökillä ihmiset kokevat kestämättömäksi, että vesiskootteri huutaa tunnin verran jossakin lähistöllä mutta kaivinkoneella saa jyskyttää päiväkaupalla ilman että kohtuullisuuden kellot yhtään soivat. Eikö kaivajille itse tule mieleen, että nyt kun tässä on koko viikko painettu, niin ehkä olisi mukavaa kaikille alueen asujille, että rauhotettaisiin edes lauantai..?

tiistaina, heinäkuuta 19, 2011

Se joka itselle kuoppaa kaivaa...

Naapurissa kaivetaan kaivinkoneella. Kolmatta päivää. Alkaa olla lomarentoutuminen ja otsapanta hieman tiukassa. Aamukahvi rakennustyömaan ääressä ei ole kesäkuvista auvoisin. Parista kaivinkoneesta ja traktorista siirtolavoineen lähtee yllättävästi ääntä. Ymmärrettävää, että rakentaessa pitää kaivaa mutta todella häiritsevää.
Oma moka. Olisi pitänyt taloa hankkiessa selvittää naapuritonttien tilanne, eikä vain huolettomasti luottaa siihen, että ympärillä olevat talot olisivat paikoillaan ikuisesti. Mutta sen vain sanon, että lähitalojen postilaatikoihin olisi ollut kohteliasta vaikka laittaa lappunen, että kuinka kauan tämä Operaatio Melu&Mekkala kestää, eikä olisi yhtään hassumpaa lopettaa vaikka jo iltapäivällä normaalityöajan puitteissa, jäisi ympäristöllekin muutama tunti aikaa olla pihoillaan. Jännityksellä odotan miten tulevalla työmaalla suhtaudutaan sunnuntaisirkkelöintiin.

lauantaina, heinäkuuta 16, 2011

Sivujen havinaa

Menin heikkouspäissäni ostamaan muutaman kesäpokkarin Bookplussalta, "kun halvalla sai". Toisaalta houkutti myös huolettomien pokkareiden kesäkassissa kuljettaminen. Kirjasto ja muiden lainakirjojen kanssa kun joutuu vähän varomaan. Muuten olen jättänyt kirjojen ostamisen entistä vähemmälle ja entistä helpommin laitan niitä myös kiertoon.
 Ensimmäisenä poimin tuosta Keltaisen kirjaston pokkarikasasta Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi. Eihän siitä ole kuin vasta pari kesää kuin luin Vanhuksen ja meren - oli siis aika tutustua Hemingwayhin paremmin.  Nuoruuteni Pariisi olikin aivan erityyppinen tarina, tai pitäisikö sanoa tarinakokoelma mitä olin ajatellut, ja hyvä niin. Nuoruuteni Pariisi onkin muistelmateos, jossa Hemingway hyvin värikkäästi ja nuoren ihmisen silmin kertoo ajastaan ja tapaamistaan ihmistä siellä.
Seuraavaksi valitsin pinosta samoihin aikoihin kirjoitetun mutta täysin erilaisen Junichiro Tanizakin Avaimen. Hyvin omanlaisensa, kirjassa vaimo ja mies keskustelevat päiväkirjojensa välityksellä, pakkaa sekoittamaan kirjailija on tuonut vielä pariskunnan tyttären sekä ns. kolmannen miehen.  Seuraavana yöpöydällä on John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä. Kyllä, sekään ei ole vielä aiemmin osunut käteeni. Kumma miten maailma voikin olla täynnä kirjailijoita joiden nimen ja teoksenkin nimen tiedät, mutta sinulla ei ole aavistustakaan sisällöstä. Viimeisenä tuossa pinossa on Kurt Vonnegutin Jumala teitä siunatkoon Herra Rosewater. Tämän jälkeen kyllä toivoisin osuvani vuoden sisällä samaan illallispöytään ihmisten kanssa jotka haluavat keskustella kesälukemisestaan...
Kummipoikani muuten totesi muutama viikko sitten laiturilla että, "Ajattele, että joku lukee raamatun." Niinpä. Niin joku tekee. Mutta on myös miljoonia muita jotka eivät lue. Mutta hänen viittauksensa koskikin lähinnä raamatun laajuutta, ei sen sisältöä. Hänellä oli itsellään mukana Harry Potter, joka sekään ei näyttänyt niiltä ohuimmilta opuksilta. Voin muuten aivan avoimesti tässä myöntää, että katson erittäin suopein silmin lasten lukuharrastusta.
Eikä hätää, ei tässä kesän aikana pelkkää Keltaisen kirjaston pokkareita käydä läpi, vaikka ilmeisten aukkojen vuoksi saattaisi olla syytäkin. Reissulta kotiin palattua piti oitis hypätä fillarin selkään ja suunnata Lohjan kirjastoon. Erittäin ystävällistä asiakaspalvelua sielläkin. Kirjaston hyllystä halusin ottaa yhden varmuuden vuoksi viihteen  Cecelia Ahernin  Mitä huominen tuo tullessaan, sekä Anne Te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjä, jottei totuus unohtuisi joulusiivoa odotellessa.

torstaina, heinäkuuta 14, 2011

Luova suomalainen..

Voihan sen pihansa koristella näinkin...

tai tehdä tilataidetta kuin Keiteleellä...

perjantaina, heinäkuuta 08, 2011

Ei tullut tytöstä teurastajaa..

Huomasin edellispäivänä pohtivani suhdettani ruokaan ja eläimiin. Niin siinä sitten kävi, että kevyen kesäpohdiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei meikäläisestä  todellakaan taitaisi olla teurastajaksi. Kyllä, niin se vain on. Ainakaan niin kauan kuin muuta ruokaa olisi saatavilla, ja meillä Suomessahan sitä on. Hyllyt väärällään.
Tämä upea ajatuksen kirkastuminen tapahtui kesäisen kalastuksen yhteydessä. Minulla ei ole mitään kalastamista vastaan. Päinvastoin. Kalastaminen on mielestäni yksi järkevämmistä tavoista pyytää itselleen ruokaa. Luonnonkalojen pyytämisessä on runsaasti hyviä puolia niiden maukkauden lisäksi. Ei kuljetuskustannuksia, ei välikäsiä, ei pitkiä säilytysaikoja. Sitä voi pyytää, tai ainakin yrittää pyytää, juuri sen verran kuin tarvitsee, ja silloin kuin tarvitsee. Samalla siihen monella yhdistyy huvi ja hyöty. Monen tunnin ruuan metsästys ei haittaa kun sitä tekee muodossa josta itse nauttii.
Oma huvini alkaa hiipumaan siinä vaiheessa kun kalaa on yli oman tarpeen. Huomaan melko kevyin perustein haluavani kipata ämpärissä apeina molskivat ahvenet takaisin mereen..Minua ei voi myöskään pitäisi jättää loputtoman pitkäksi aikaa pyydystettyjen kalojen kanssa kahden. Ymmärrän kyllä kunnioittaa kalastajan saalista mutta pidemmän päälle alkaa ahdas muoviämpäri ja luontokappaleen luonnoton olotila ahdistaa. Näissä tapauksissa on parempi joko itse siirtyä muualle tai ehdottaa filerointiexpertille nopeaa toimeen tarttumista. Enkä muuten enää jää edes oppimismielessä seuraamaan tätä hyödyllistä tapahtumaa. Olen täysin tietoinen, että ilman sitä, en saisi herkullista kalafilettä lautaselleni, ja että ilman eläimen tappamista, siitä ei tule ihmisen ruokkijaa. Mutta silti. Pysyn näkö- ja toisinaan ehkä myös kuuloetäisyyden ulkopuolella. Mikäli saan valita, en myöskään haukea kalauteltaessa ole samassa soutuveneessä. Minkäs teet, näin se vaan on. Heikko- vai hentomielisiksikö meitä kutsutaan, en tiedä mutta en ole siitä kovinkaan huolissani. Jos kova nälkä olisi, niin saattaisipa siltä hauelta kuitenkin lähteä henki, jos niikseen tulisi.. Ehkä kun tarpeeksi kauan mietin ja pyörittelen tätä, siirryn kokonaan kasvissyöjäksi mutta siihen asti saavat pystyvämmät hoitaa eläimen muuttamisen aterian valmistusaineosaksi. Kalaonnea kaikkien kesään!

tiistaina, heinäkuuta 05, 2011

Hei me kelataan!

Paketti pihalla.com -
siellä se leikkuri on!
Sain eilen huomautuksen eli nootin siitä, miksi ei viimeisintä kelaleikkuri-kokemustani oltu raportoitu täällä. Aktiivinen lukija huomautti, aiheellisesti, ettei hän halua alkaa penkoa koko interwebbiä läpi, saadakseen lukea ajankohtaisista asioista. Otan arvokkaan palautteen vastaan ja korjaan asian saman tein.
Viime viikolla se sitten tapahtui - ruohonleikkuri saapui talouteen - vaan ei mikä tahansa leikkuri - tämä kyseinen ruohonkatkaisija on uuden vuosituhannen kelaleikkuri. Ei melua, ei energiaa - pelkkää työntövoimaa ja roppakaupalla järkevää suunnittelua. Suunnittelua se nimittäin vaatii, jotta tämän päivän kelaleikkuri pystyy kilpailemaan keveydessään, helppokäyttöydessään ja tehokkuudessaan muiden markkinoilla olevien leikkureiden kanssa. Ja se muuten pystyy.
Ruohonleikkurin valinta ei ole helppoa. Ainakaan sellaiselle, jota ruohonleikkurit eivät kiinnosta. Mutta pakkohan sellainen on hankkia, jos ei niittäminen kiinnosta.
Kelaleikkureita on tarjolla yhtä monta erilaista kuin moottoripuolellakin. Myös hintahaarukka on laaja. Tämä ei yhtään helpottanut valintaa, sillä ilman testilykkelyä on vaikea tietää mistä reippaasti yli sadan euron hintaero johtuu.
Kaupassa katse harhaili eri vaihtoehdoissa ja muistin myös bonganneeni jostakin lehdestä pienen mainoksen Fiskarsin uutuudesta, Momentumista. Fiskars on ollut jo pitkään suosikkimerkkini, heidän tuotteidensa laatu- ja yrityksensä palvelumielikuvan vuoksi. En ole mikään maailman aktiivisin työkalufriikki, mutta en myöskään meinaa kestää, että kamat hajoavat käsiin, en ainakaan silloin kun niillä pitäisi tehdä jotakin, ja aika menee työkalun korjaamiseen tai sen kauppaan palauttamiseen.
Kyllä lähtee!
Leikkuri herätti kiinnostuta myös naapureissa. Kumpikin seurasi testailua kiinnostuksella ja totesi myös oman ruohonleikkurinsa kovin äänekkääksi.. Näinkö se sitten menee. Omat valinnat ja laitteet ovat normaaleita ja niitä parhaita käytössä, kunnes naapuriin tuodaan jotain uutta ja erilaista..Seuraan äärinmäisen kiinnostuneena miten tämän päivän kelaleikkurit lähtevät valloittamaan suomea. En ymmärrä miksi esim. pieniä rivitalopihoja ajettaisiin millään muulla. Keveydessään ja terävyydessään se tosin pystyy kilpailemaan isojenkin koneiden sarjassa. Ja mikä parasta, ei kastuneita tulppia, ei huolehtimista polttoaineesta - ja nurmikkoa voi leikata yöllä tai päivällä - pelkäämättä sitä että joku häiriintyy. Etenkään jos se joku on leikkaaja itse.
Mutta on se kuulkaa "yllättävän kevyt ja hiljainen". Vaikka niinhän sen pitikin olla. Myös leikkuuvoima ja terävyys on vaikuttava.
Lisää Momentumin testailusta täällä  (internetin syövereissä) ja jatkoa seuraa kunhan paluu kotiin kelailemaan tapahtuu.

sunnuntaina, heinäkuuta 03, 2011

Kesäkirkko suoritettu


Terveisiä kirkosta. Kirkkohan kuuluu myös suomalaiseen kesään(?), joten suorituslistalla on jo tämäkin rasti ruksittuna. Visiittiin oli toki hyvä syy. Loimaan nuorempi väriläiskä pääsi ripille. Tytöt olivat kauniita ja pojat..vielä niin kovin nuoria. 
Muistan aikoinani itse pohtineeni rippikouluun menoa. En tiedä ärsyttikö siinä vain jo se, että "niin vaan kuului ja kaikki menivät" vai oliko esim. uskonnon opetus  tuonut mukanaan jotain sellaista mikä tuossa iässä alkoi tökkimään. Rippilahjaksi luvattu käyräsarvinen Nopsa Picnic, sinivalkoinen, sai näkemään ripille pääsyn valoisankin puolet. Kirkkohäät eivät 80-luvun lopun teinille olleet tarpeeksi kova houkutin.
Mutta tänään tytöt olivat kauniita ja pojat..vielä niin kovin nuoria. En voinut olla ihastelematta kuinka paljon tyylikkäämpi tämä nuorempi väriläiskä onkaan, kun hymyillen vertasin omaan lookiani samoihin aikoihin. Kuinka paljon iloa tuosta lapsesta, nyt nuoresta onkaan ollut, ja luulenpa, että vielä tulee olemaankin. Kun koko universumin keskipiste lähtee keskeltä juhliaan kuvaukseen - mm. unohtaen ottaa kukkansa mukaan - touhujen tuttuus hirvityttää. Näen selkeästi mitä on edessä. "Its going to bumby - but oh, so colourfull - adventure my angel". Mutta olkoot polkusi kivetty haasteiden lisäksi onnitumisilla ja onnen hetkillä..

lauantaina, heinäkuuta 02, 2011

Toinen lihaksitulemisen änkytys

Monta kertaa syksyllä ja keväällä tuli ajettua Alpo Jaakolan patsaspuiston ohi ja mietittyä että "kesällä sitten". Tänään oli se sitten.
Tämä nykyinen "patsaspuisto" on taiteilijan entinen asuinalue ja hänen vanha veistohuoneensa on paikalle siirretty vanha ruumiinleikkelyhuone. Luonnollisesti.
Vaikka lomailija ei ollut aivan vastaanottamaisillaan vanteen vielä kirstäessä hieman päätä, alueella kävellessä tuli hyvä mieli. "Että joku on nähnyt ja tehnyt". Vahva ilmaisun tarve ja taito. Näkemyksensä mukaan, tai sitä vastaan. Kun taitelija ei ole itse paikalle, ei voi kuin arvailla. " Mitäpä on miettinyt kun on tehnyt Kettinkikonetta, Hevosten sotaanlähtöä, Identtisiä intialaisia tai Toista lihaksitulemisen änkytystä..."
Lapsena muistan karsastaneeni Alpo Jaakolan töitä. Eivät ne tainneet vielä teininäkään avautua. Ne olivat mielestäni jotenkin vääristyneitä, pelottavia tai "vain kummallisia". Jotain on kuitenkin vuosien aikana tapahtunut, koska nyt hänen työnsä saavat minut hymyilemään, tuovat mieleen jotain kaukaista ja kotoista. Pelottavaan sijaan, jotakin tutun turvallista. Loimaan shamaanin näyt. Iloa tuottaa myös se, että omalla kotiseudulla on tarjota jotain tällaista.
Mutta suosittelen. Poiketkaa. Ei siellä koko päivää haahuilla tarvitse. Eikä tarvitse tykätään. Mutta hetkisen voi hengittää. Ei metrilakua, eikä pallomerta. Radio Nova ei soi, eikä kahviosta saa olutta.(eikä siellä muuten kelpaa  sirukortitkaan) Mutta tunne voi tulla, tai ajatus. Sitten voi jatkaa taas matkaa.
Alpo Jaakolan patsaspuisto sijaitsee 9- tien varressa, pääsymaksu 3 euroa, joten hintalaatu-suhteeltaan paikka on kunnossa ja samalla voi saada idean kodin sisustukseen tai vaikka ite-patsaan rakentamiseen omalle pihalle.

Alpo Jaakolan taiteilijakoti Torkville.

Loimaan taidemuseon esittely Alpo Jaakolasta.

perjantaina, heinäkuuta 01, 2011

Ainahan se on mielessä

Tänään alkoi loma. Eilen närästi ja kirveli silmiä. Silmiäni ei kirvele ikinä, eikä kaikkina näinä vuosina minua ole myöskään närästänyt. Koskaan. Kytkin on ilmeisesti luitanut ja jarrupalat kuluneet.
Kiitos teille kaikille, että olette käyneet ja käytte täällä piipahtelemassa, olette ilahduttaneet minua - toivottavasti näiden tulevien vapaapäivien aikana voin ilahduttaa myös teitä!

torstaina, kesäkuuta 23, 2011

Yön varjoo pyhä taika


Juhannus

On valon juhla, juhannus, 
on lehtimajain aika, 
on herkimmillään kauneus, 
on kirkkaimmillaan ruskotus, 
yön varjoo pyhä taika. 

Ui vettä parvet venheitten, 
käy saariin nuorten saatto. 
Soi laulu riemumielinen 
ja kokot palaa roihuten. 
On mittumaarin aatto. 

-Einari Vuorela-

tiistaina, kesäkuuta 21, 2011

Balatoni rózsa kukoistaa

Siinä sitä nyt on. Perunaa. Oikein unkarista asti lähetettyä. Passinumeron kera. Super elite. HU:2001510000.
Sain työkaverilta pussillisen, joka oli taas saanut omalta kontaktiltaan, jonka piti ilmeisesti myydä saamansa erä mutta matkan vuoksi joutui lahjoittamaan nämä eteen päin.
Tuolla se kasvaa, keskilohjalaisella takapihalla. Paljonkohan olisi hiilijalanjälkeä säästynyt, kun olisi tuon sadon verran ostanut perunaa vain lähikaupasta... Saatika jättänyt ajamattta yksityisautolla ostamaan tuholaisia karkoittavia(toivottavasti) samettiruusuja. Varmasti jonkin verran. Tosin perunat olivat tulossa suomeen muutenkin ja kukatkin haettin isommalla porukalla muun toiminnan ohessa. Kaiken saisi varmasti helpommalla ja halvemmalla mitä itse kasvattamalla mutta ainakin näistä perunoista tiedän missä mullassa ne ovat kasvaneet ja millä (sade)vedellä niitä on kasteltu.
Vielä kun tietäisi milloin sato on valmis korjattavaksi...

Olisivatpa kasvattajat tehneet myös englanninkieliset kotisivut.

maanantaina, kesäkuuta 20, 2011

Inspiraatioksi alkaneelle viikolle

"Minä elän nyt niin, että kuoltuani
jumalakin itkee sitä,
että loi ihmisen ainutkertaiseksi."

-Eeva Kilpi

sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2011

Kirjastokärryt ja tavaroiden pyörittelyä

Soitin Lohjan kirjastoon kysyäkseni mahdollisuutta ostaa vanhoja kirjastokärryjä. Valitettavasti ei tärpännyt. Uuteen kirjastoon oli kylläkin kalusto uusittu, ja vanhat kärryt syrjäytetty mutta nitä tarvittiin edelleen varaston puolella. Jos joku tietää mistä kannattaisi kysellä niin viestiä vaan tähän suuntaan.
Harmi, sillä vanhat kirjakärryt olisivat tähän hätään täydelliset. Muuton jälkeen kirjoille ei ole löytynyt paikkaa. Niitä on välillä tuolilla, koreissa, hyllyillä, varastossa ja kaikki autuaasti sekaisin. Kirjakärryyn taas voisi ottaa kätevästi saataville luetuimmat ja käytetyimmät kirjat. Kärryjä voisi myös siirtää ja vanha kirjakärry solahtaisi nykyiseen sisustustyyliin paremmin kuin hyvin. Shabby olisi, vain chic puuttuu...
Kärryjen kanssa ei onnannut mutta samalla soitolla muistin tarkistaa erittäin ystävälliseltä virkailijalta Kaaoksen kesyttäjä kirjan varaustilanteen. Onnisti, ja sain sen varattua itselleni kesäloman alkuun. Eipä, että siinä varsinaisesti olisi mitään uutta. Järjestyksenhän perusajatus on, että kaikelle on oma paikkansa, ja jos tuo kotiin uuden tavaran, täytyy pitää huolta, että kaksi lähtee ulos..Näin homma pysyy hallussa.
Vielä kun keksisi mitä tehdä
purkillisella hevosenkenkiä...
Tästä aiheesta on täällä ollut aiemminkin, nyt vain satuin jostain syystä osumaan facebookissa Tavara päivässä- sivulle, jossa Roina Raivotar laittaa joka päivä yhden tavaran kiertoon. Projekti on alkanut tämän vuoden ensimmäinen päivä, ja edennyt ilmeisen hyvin. Samaan vauhtiin tuskin pääsen, mutta tänään lämmittelin ja pääsin eroon yhdestä jalkalampusta, sorvatusta kynttilänjalasta, yhdestä bambuisesta ikkunaverhosta, muovisesta seinälle laitettavasta kukkapurkista, neljästä hyllypidikkeestä ruuveineen sekä kehyksistä tehdyt kahdet . Lisäksi onnistuin antamaan vieraille takaisin heidän mukanaan tuoman keraamisen koiran, joka haukkuu ohi kävellessä. 
Vauhtiin päästyäni lisäsin kierroksia ja historiallisesti heitin myös pussillisen turhaa tavaraa roskiin. Se on hämmästyttävän vaikeaa. Inhoan tavaran roskiin heittämistä. Kaatopaikat ovat täynnä tavaraa mitä voitaisiin kierrättää, tosin taas monet vievät sellaista tavaraa kierrätykseen tai lahjoituksina kirpputoreille, jotka kuuluisivat roskiin. Virttyneestä t-paidasta tai rikkinäisistä leluista ei ole "lahjoituksena" iloa kenellekään. Mutta oikealla tiellä ollaan, tämä opetukseksi itselleni, että mietin kolme kertaa ennen kuin tuon ovesta sisään mitään, niin ei tarvitse miettiä neljää kertaa, miten siitä pääsisi eroon. 
Samasta aiheesta täällä ja täällä 


lauantaina, kesäkuuta 18, 2011

Yhdistystä perustamassa

Niinpä siinä sitten kuulkaa kävi, että uuteen(ensimmäisen vuoden saa sanoa näin?) kotikaupunkiini  on nyt perustettu lähiruokayhdistys. Olin paikalla perustamiskokouksessa ja pääsin soluttautumaan myös hallitukseen, joten nyt ei tarvitse ainakaan valittaa, etteikö olisi mahdollisuutta, tai kanavaa lähiruuan tunnettuuden kasvattamiseen. Nyt on, eikä tarvitse näitä asioita yksin sitä pohtia.
Näin lehdessä muutama kuukausi sitten pienen jutun keskustelutilaisuudesta lähiruuasta kiinnostuneille ihmisille. Päivä ei sopinut, mutta asia jäi mieleen. Jo jonkin aikaa on vaivannut, että Helsingissä asuessa luomuruuan ostaminen kaupasta tai tilaaminen suoraan kotiovelle onnistuu vaivatta mutta lähempänä tuottajia asuessa joutuu kiertämään loputtomia ydinvoimaa tukevien keskusliikejohtoisten markettien megakäytäviä bonuspisteiden kiilto silmissä..Metsästin koolle kutsuneen tahon yhteystiedot ja soitin perään. 
Viikko sitten sain sähköpostia ja ilmoituksen perustamiskokouksen ajankohdasta. Paikalla oli kymmenen tuntematonta ihmistä ja hyvin erilaisilla taustoilla. Yrittäjää, kotiäitiä, kesäasukasta, toimittajaa ja ikähaarukkaakin riitti.
Hallitus kokoaa itsensä juhannuksen jälkeen. . Äärinmäisellä mielenkiinnolla odotan, montako meitä on  ensi vuoden helmikuussa ensimmäisessä vuosikokouksessa, minkälaista toimintasuunnitelmaa me silloin esitämme kokoukselle ja pystyykö tämän tyyppinen yhdistys luomaan toimivan verkoston kuluttajien tuottajien välille. 
Mutta kieltämättä, onhan tässä vähän tekemisen meininkiä!

keskiviikkona, kesäkuuta 15, 2011

Ei se aina onnistu

Kävin eilen luovuttamassa verta. Tavallaan. Viime kerrasta oli hurahtanut jo tovi, vaikka yritänkin muistaa käydä tasaisesti sallitun kolmen kuukauden välein. Eilen osui allakkaan muutenkin odottelua, joten hoksasin, että siinä kohtaa kalenteria oli mainio verenluovutusaukko. Päätin extempore suunnata kulkuni Sanomatalon luovutuspisteeseen. Varmuuden vuoksi huutelin  seuraa itselleni facebookissa mutta kukaan, ei siis sielun sielu, halunnut lähteä kanssani vertaan vähentämään. Olisinpa tuolloin jo tiennyt, että paikalla on kakkutarjoilu..
Matkalla näin sattumalta rautatietorilla SPR:n teltan, joka mainosti "maailman verenluovuttajapäivää". Muuten hyvä mutta perillä luovutuspisteessä huomasin, että valitsemani iltapäivä ei ollut niitä parhaita. Jono oli tuntuva. Mutta koska olin jo paikalla niin jäin tietojani täyttelemän ja odottamaan.
Verenluovutushan sujuu niin, että vastaanottotiskillä näytetään henkilöllisyyspaperi, ja samasta paikasta ojennetaan kyselylomake täytettäväksi. Lomakkeella varmistetaan ettei luovuttaja olisi luovutuskuntoinen. Kysymysten joukossa on myö muutama aina hammastenkiristystä aiheuttava. Itse haluaisin ilmoittaa jonnekin että "jos joudun onnettomuuteen, ja olen vuotamassa kuiviin, niin minulle kyllä saa sitten antaa myös homoseksuaalin verta". Jos sitä valikoimaan alkaisi, niin ennemmin kai sitä ei haluaisi ikävän ihmisen verta...Kai sitä kaiken kaikkiaan siinä tilanteessa, kun on verisolujen tarve, on vain kiitollinen, että sitä verta saa, ja joku on sitä luovuttanut.
Verenluovutuksen yhteydessä saa samalla kätevästi tarkistettua veriarvonsa. Pienen kevätväsymyspoikasen välillä keikuttua hartioilla, mietinkin josko rautavarastoni alkavat olemaan hupenemaan päin. Lomakkeen täyttämisen jälkeen, otetaan siis sormenpäästä hemoglobiini, ja ystävälliset hoitajat tarkistavat kaavakkeet ja varmistavat mahdollisin lisäkysymyksin, että kaikki on kunnossa. Muutaman kerran olen saanut lähteä kotiin ilman luovutusta, kun hemoglobiiniarvot eivät ole olleet riittävät.
Eilen ei tullut nämä rajat vastaan. Uskomatonta miten maalaisilma on näin lyhyessä ajassa vaikuttanut veriarvoihini. Hemoglobiini oli pompsahtanut yli 140:een. Olen ollut myös siinä tilanteessa missä on laskettu kolmen sarjasta keskiarvoa, ja nippa nappa rimaa hipoen olen osoittautunut kelvolliseksi..
Arvojen mittaamisen jälkeen siirrytään odottamaan kutsua itse luovutukseen. Yleensä se tulee nopeasti, ja muina kuin ruuhkahuippuina pääsee hieman valitsemaankin mihin tuoliin haluaa. Tämä pääasiallisesti siksi, jos on toiveita käden (vasen vai oikea) suhteen.
Henkilökunta on ollut aina ystävällistä. Yritänkin joskus aina kannustaa nuoria miehiä luovuttamaan sillä, että kauniit nuoret hoitajat hymyilevät, ovat ystävällisiä ja tarpeen mukaan jopa istuvat siinä pedin vieressä juttelemassa.
Mutta eilen ei ollut minun päiväni. Puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen pääsin vihdoin paikalleni. Ystävällinen nuori nainen putsasi käsivarteni, laittoi kiristyssiteen paikoilleen, varoitti että hieman nipistää ja laittoi neulan paikoilleen. Neula vain ei tällä kertaa osunut aivan kunnolla paikoilleen.
Puolessa välissä kone alkoi piipittää. Oikeastaan merkkiäänet ovat piipitystä kuuluvammat, ja homma tyssäsi siihen. Jos jostakin syystä, luovutuspussi ei tule aivan täyteen, sitä ei voida käyttää. Siihen asti luovuttamani veri meni siis roskiin, koko odottaminen meni hukkaan, ja kaikenlisäksi seuraavan kerran paikalle voi ilmestyä - kolmen kuukauden kuluttua.
Melkein harmitti ja turhautti. Hoitaja oli kuitenkin niin pahoillaan, etten turhaan viitsinyt huokailla ja kohotella kulmiani. Pääasia, että ihmiset olivat lähteneet sankoin joukoin eilen luovuttamaan, ja toivottavasti mukana oli myös paljon uusia, joille verenluovutuksesta tulee mukava tapa. Mietin, josko tähänkin sopisi se "No, ainakin yritin".  Parempi kai pieleen mennyt yritys, kun monta kuukautta aikomista. Syyskuussa uusi yritys.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...